Heavy on näinä aikoina konservatiivinen genre. Paljon hyviä uusia bändejä tulee, mutta aika harva pyrkii laajentamaan käsitystämme siitä millaista raskas musiikki voi olla. Kaavoja rikkova Opium Warlords on ilahduttava poikkeus ja onnistuu siinä katkaisematta suhdetta juuriinsa.
Sami Albert Hynnisen projekteista Opium Warlords on koko olemassaolonsa ajan ollut erityisen lähellä sydäntäni – jopa lähempänä kuin pidempään ihailemani Reverend Bizarre.
Ja tämä on kaikki kivaa, mutta rakastan bändissä tapaa jolla Hynninen on selvästi loputtoman kiinnostunut pienimmistäkin äänistä ja suhtautuu sähkökitaran häiriöääniin kuin rytmiraidan synkooppirusahdusta tai snarea päiväkausia hiova teknotuottaja.
Ja tämän lisäksi hän osaa lyödä sillä doom-astalolla keskelle rintakehää, kuitenkaan sortumatta kaavamaiseen jurnutukseen. Jokaisen nurkan takana odottaa meluisa yllätys, jonka puitteissa Hynninen pistää tyylisuunnan atomeiksi ja kokoaa sen uudeksi ja oudoksi, mutta silti tunnistettavaksi versioksi jostain tutusta. Basson rooli on hieno. Välillä tuntuu kuin kuuntelisi todella synkän laahaavaa versiota Van Morrisonin Astral Weeksistä – niin se dominoi.
Koko helvetin levy on silkkaa liioittelua.
