PAULI HANHINIEMEN PERUNATEATTERI: Appelle-moi Bob

Mikään ei tunnu horjuttavan Pauli Hanhiniemen selkeiden tekstien ja tarkkojen mielikuvien musiikillista muotoutumista. Hauskaa silti havaita niiden pintaan tarttuvan pieniä erikoishöysteitä, aivan kuin jääkaapin oveen olisi pantu koristemagneetteja, mutta sen takaa löytyvät silti se tuttu lenkkipaketti, piimäpurkki ja keskiolutpullot.
Biiseissä saattavat odottamatta rönsytä raikkaat lo-fi-koskettimet, kitarain löytämät sivupolut tai Hyrskykarin pillifillit. Kitaroiden terve perusrosoisuus ei siitä nuhjaannu, vaan laulun voima kaikuu raakaa rautalankaa pitkin. Hyväntahtoisen rento folk-hölkkä Marstio ja Niilola heitetään taktisesti oivaan väliin muistuttamaan rock-elämän myllyn jauhamisesta sitten kun "Kirka"-biisin viattomasta varhaiskeikasta on jo kulunut aikaa. Perään nakuttaa sarkastisesti myös Irwinin ja Baddingin inspiroima nostalgiapiikittely.
Turhaan ei Carverin nimeä mainita, sillä useat lauletut aiheet ovat havainnoista laajennettuja mietteitä ja eräänlaisia pelkistettyjä novelleja. Ne ovat luonnollisesti vähemmän urbaaneja kuin toisen Carver-diggarin Anssi Kelan hiomat tarinat ja sitäkin purevampia sekä kertosäkeiltään että yhtyeen soittovoiman osalta. Yksilölliset tarinat ja elämänpiirin ilmiöiden pohdiskelu ovat luontevasti rinnan.
Olipa kyseessä riidan jättämä vitutus, kahvilanmyyjän vakiotervehdys, vanhan ystävän tapaaminen tai yksinkertainen onni, muutama sana kattaa kuvatut tilanteet. Kitarat alleviivaavat kerronnan myrskyisin riffein tai harkituin näppäilyin. Juttu toimii tässä ja nyt.