PAULI HANHINIEMEN PERUNATEATTERI: Pikkutaivas

Perunateatterin neljäs pitkäsoitto kuljettaa bändin sointia entistä lähemmäs Hanhiniemen edellistä yhtyettä. Orkesterin kitaraosasto on saanut Tommi Laineen mukaantulon myötä combon kokonaisilmettä merkittävästi rikastuttavan vahvistuksen. Musiikillisest tarkastellen Pikkutaivas on jo kuulomatkan päässä Kolmannen Naisen huippuaikojen sävykkyydestä. Yksi voimistuneen kitaroinnin upeimmista näytöistä on Ei vielä viimeinen -biisin Ry Cooderin sukuinen hiljainen tyylittely.
Kun Perunateatterin ohjaajana on Pauli Hanhiniemi, niin Pikkutaivas kirkastuu tai harmaantuu sittenkin laulujen ja tarinoiden myötä. Muille bändeille ja artisteille kirjoittaminen ei ole ainakaan vielä rokottanut Hanhiniemen tuoreutta, vaikka rutiiniin ja kliseisiin sortumisen vaara onkin läsnä.
Nostalgiaakin tarjoava Pikkutaivas on ennen kaikkea empaattinen levy. Se ei pilkkaa tai aliarvioi, mutta ei myöskään perusteettomasti ylistä päähenkilöitään. Nuoruusmuistot ja kaveruus pidetään niille kuuluvassa arvossa välittömästi rakkauden rinnalla. Perunateatterin vilpittömyyteen kuuluu, että Hanhiniemi ei yritä peittää eteläpohjalaisen maalaispojan juuriaan. Kotiseutu tulee läpi niin kielessä kuin kertomuksissakin. Silläkin uhalla, että klasista katseleminen ja laskisanko eivät tule ilman muuta ymmärretyiksi.
Pikkutaivas on sakeana laadukkaista poplauluista, mutta ensimmäisinä joukosta erottuvat Lakeuden kutsu -elokuvaan tehty, Hanhiniemen vaikuttavimpiin töihin luettava Siipeen jos sain ja selkeänä rauhanpoliittisena kannanottona levyn muusta materiaalista poikkeava Grapska Gornja.