Pete Parkkonen ja kiharansa ovat tehneet paluun. Valitettavasti entistä rakenteikkaampaa on vain kuontalopuolella. Englanninkieliset First Album (2009) ja I’m An Accident (2010) kiekot aiemmin julkaissut Parkkonen laulaa nyt suomeksi. Vaihtelua, joskaan eivät ilmaisulliset haasteet Parkkosen kohdalla koskaan ole esityskielestä johtuneet.
Nimikkoalbumi on vailla punaista piuhaa porhaltava pyräys vuoroin aikuistumisrockin (Mun), discorockin (Miten sinut saa) ja Happoradio-mukaelmien (Ei kaltaistasi, Nukut vain pitkään) jännittäviä kielikuvia pulppuavassa maailmassa. Tässä kuplassa artisti itse on se tuttu kaninkolon nielaisema vieras – miehen maihareissa rock-elkeitä tapaileva pörröpää, josta on siistiä laulaa.
Hyvä laulaja Parkkonen onkin, varsin kehno tulkitsija vain. Herkemmän puolen valjastamiseen vaadittavaa valmiutta ei ainakaan vielä löydy. Tästä seuraa, että kappaleet ja niiden esittäjä eivät kohtaa. ”Suomen Lenny Kravitz” -irtopisteiden ajan ollessa armotta ohi, soisi Parkkosen taustatiimeineen satsaavan enemmän Mitä minä sanoin -sinkkubiisin kaltaisiin, voimaan perustuviin runttauksiin. Niitä varten Petemme on kuin luotu.