PETTERI SARIOLA: Silence!

PETTERI SARIOLA
Silence!
Plastinka

Vaatii paitsi rohkeutta myös aimo annoksen ammattitaitoa uskaltautua yksin soittimen kanssa studioon tai yleisön eteen. Vaara langeta omien fantasioiden viemäksi kuulijoista piittaamatta on suuri. Onneksi löytyy myös tällaisia pelimanneja, jotka toteuttavat näkemystään kuuntelijaystävällisesti.

En tiedä jouhikon soittamisesta tuon taivaallista. Instrumenttinsa suvereeniksi virtuoosiksi tituleerattu Pekko Käppi höylää kuitenkin jouhillaan kiitettävän runsaan kappalepaletin. Jos ken pahoin uneksii saattaa aluksi vaikuttaa täyspuhtaalta kansanmusiikkilevyltä, mitä se kuitenkaan ei ole. Aloituskappale Mariainen ammentaa suvereenisti suistobluesista ja levyn päätös, Vanhan virsikirjan virsi 277, tuo kuulijan takaisin kotimaisten perinteiden ääreen.

Väliin jäävien raitojen aikana läpikäydään rikas tyylikirjo, jollaista ei aivan heti yhdistäisi jouhikonsoittajaan. Käpin ajoittain Tuomari Nurmiota muistuttava lauluääni yhdistettynä perinnemusiikkiin kirvoittaa mieleen vertauksen The Incredible String Bandiin. Jos kansanmusiikin sallitaan olla psykedeelistä, on Käpillä lupa olla maamme johtohahmo alallaan.

22-vuotias Petteri Sariola lähestyy yleisöään rockväelle tuttavallisemmin kitara kourassaan. Tämän nuoren virtuoosin käsissä yksi akustinen keppi saadaan kuulostamaan paitsi muutamalta kitaralta myös komppiryhmältä. Huikeinta on se, että Sariolan ”slamiksi” ristitty tekniikka mahdollistaa kaiken ilman päällekkäisäänityksiä.

Groovaavimmillaan Sariolassa on aistittavissa sellaisten ulkomaisten kollegojen kuin Tommy Emmanuelin ja Kaki Kingin sukulaissieluisuutta, rauhallisimmillaan touhu muistuttaa edesmenneestä Michael Hedgesistä. Yhteneväisyyksistä huolimatta Sariola vaikuttaa löytäneen täysin oman lähestymistapansa soittimeensa, yhdistellen erikoistekniikoita helposti omaksuttaviin, jopa täysin pophenkisiin biiseihin. Varsin sielukkaasti laulavan Sariolan häkellyttävästä soittotaidosta ei ole pakko ymmärtää puoliakaan, kun kappaleet toimivat debyyttilevyllä jo näinkin hienosti.

Täysin yksin ei kumpaakaan levyä ole tehty, vaan vierailevaa soittajaa on poikennut studiossa niin Käpin kuin Sariolankin sessioissa. Kuitenkin niissä hetkissä, jotka lähtevät mies ja instrumentti -pohjalta, on kuultavissa pysäyttävää tilanteen hallintaa. Ei ihme, että kumpaakin artistia on jo hehkutettu myös ulkomailla.