Kun uuden yhtyeen yhteydessä toistuvasti mainitaan Phil Spector ja Brill Building (minne muuten aina unohtuu 1650 Broadway?), alkaa minulle kasvaa korvat kuin Dumbolle, sillä niin kovasti tahdon tällaista ryhmää kuulla! Brightonista ponnistava The Pipettes ihastuttaa ja hurmaa, tanssii lavalla tarkan koreografian mukaan kuin The Supremes ja julistaa paluuta popin raikkaisiin alkuvuosiin.
Yhtyeen nimen takaa löytyy kolme energisesti laulavaa neitoa Becki, Gwenno (ihanin blondi sitten Debbie Harryn?) ja Rose. Soittopuolen hoitaa tyylillä selkeästi taka-alalle jätetty nelimiehinen The Cassette, jonka kitaristi Monster Bobby on ilmeisesti koko projektin alkuunpanija ja manifeston luoja.
Kaikista Spector-viittauksista huolimatta yhtye ei niinkään tuo mieleen 60-luvun alkuvuosia kuin 80-luvun. Pallokuvioiset mekot palauttavat valloittavasti mieleen Strawberry Switchbladen, musiikista kuulee kaikuja niin The Go-Go’sista, Blondiesta kuin varhaisesta Bananaramastakin. Toni Basilin ainokaiseksi hitiksi jäänyt Mickey sulautuisi kappaleiden joukkoon saumattomasti. Totta kai kaikki mainitut kumarsivat samaan suuntaan kuin The Pipettes, joten yhteneväisyydet eivät tule yllätyksenä.
Kappaleista peräti neljä kestää alle kaksi minuuttia. Ytimekästä, hauskaa, nenäkästä, tarttuvaa. Popmusiikkia siis.