PLEASANT GROVE: Pleasant Grove

Wilco ei ole ainoa americanayhtye, joka uskaltaa istuttaa musiikkiinsa country-lähtökohtiin epäortodoksisesti kuuluvia aineksia. Dallasista tuleva Pleasant Grove on viisimiehinen bändi, johon kuuluu oikeaoppisesti myös steelkitaristi, mutta yhtä lailla esillä on vieraileva trumpetti, joka antaa oman sävynsä bändin erittäin alakuloiselle musiikille. Railakas jii-haa -country ja rullaava rock ovat tästä levystä yhtä kaukana kuin Dallas Karjaalta.
Väpättävä tremolokitara avaa aloitusraidan Sadness (Separation Anxiety), jonka ensimmäinen rivi kuuluu "pure hampaat yhteen, pahin on vielä edessä". Sillä ei kuitenkaan viitata levyn antiin, sillä tämä levy vain paranee vanhetessaan. Monet biisit on rakennettu omaperäisen rönsyileviksi: 10-minuuttinen Nothing This Beautiful etenee puoleenväliin hitaana valituksena, kunnes mukaan astuu raskas heavyriffi, joka jauhaa aikansa, sitten tunnelma taas hetkeksi tasaantuu – ennen lopun hitaasti kasvavaa riffikliimaksia, josta feedback jää vonkumaan kuin Neil Youngilla ikään. Omituista kyllä, outo ratkaisu toimii ja raitaan ei tunnu kyllästyvän millään. Ja kun seuraava biisi Reset The Code on aivan yhtä vangitseva ja melkein yhtä pitkä ja sisältää myös erillisen sähkökitaralopun, voi melkein todeta, että Pleasant Grove operoi yhtä lailla äänikuvilla kuin biiseillä, jotka eivät todellakaan ole mitään kepeää radiotavaraa. Silloinkin kun biisi on rakenteeltaan tavanomaisempi, kuten The Ballad Of James Snyder, alakuloinen lauluääni ja synkeä sanoitus asettavat yhtyeen "miellyttävä metsikkö" -nimen kyseenalaiseen valoon – ellei termi sitten satu tarkoittamaan kalmanlehtoa.
Pleasant Grove ei ole lauantai-illan musiikkia, mutta lauantaihan on vain kerran viikossa. Hämmentävän vangitseva levy se kyllä on ja kantaa läpi muun viikon.