Q-TIP: The Renaissance

Arvio julkaistu Soundissa 12/2008.
Kirjoittanut: Asko Kauppinen.

2000-luvulla levy-yhtiöiden välillä ajelehtinut Q-Tip on saanut huomata, että jokainen on vain viimeisen hittinsä mittainen.

Arvio

Q-TIP
The Renaissance
Universal

2000-luvulla levy-yhtiöiden välillä ajelehtinut Q-Tip on saanut huomata, että jokainen on vain viimeisen hittinsä mittainen. Se on sääli, sillä harvalla on yhtä näyttävät natsat kuin tällä minun suosikki-mc:lläni, joka ehti tehdä A Tribe Called Questin riveissä peräti kolme kiistatonta klassikkoa ja päälle vielä kaksi erittäin hyvää levyä. Koska Triben rikas perintö uhkaa jo unohtua räpin monimuotoistuessa ja levitessä, Kanyen ja Lupe Fiascon ystäviä on hyvä muistuttaa, että Tip teki sen kaiken – ensin ja paremmin.

Jos kokonaisvaltainen sukellus klubeihin fokusoituvaan, liukkaaseen ja digitoituun funkiin kummastutti monia J Dillan puoliksi tuottaman Amplified-soolodebyytin (1999) julkaisun alla, levy kuulostaa tänään raikkaalta ja oivaltavalta. Tässä valossa The Renaissance taas kuulostaa ällistyttävän sovinnaiselta: jos sen tuotanto ei olisi niin synkopoitua ja pitkälle kehittynyttä ja kertosäkeet laulettuja, levyä voisi erehtyä luulemaan yhä vapautuneelta kuulostavan Midnight Maraudersin (1993) seuraajaksi.

Q-Tip ei ainoastaan hankkinut 1990-luvulla tulevalle supertuottaja Dillalle töitä kirjaimellisesti työntämällä hänet Mad Skillzin ja The Pharcyden sessioihin, vaan hän myös opetti seuraajaansa. Kisällin oppimiskäyrä osoittautui pelottavan jyrkäksi, ja nyt laina on maksettu takaisin: The Renaissancen rummut groovaavat paikoin niin nätisti, että Jay olisi ylpeä.

Lisää luettavaa