Ihan kiva, kolme tähteä. Tuo lattein mahdollinen määre tuntuu Rättö ja Lehtisalon kohdalla yllättävän osuvalta. Niin omalaatuisia kuin Porin veijarit isommassa mittakaavassa ja koko taiteellista tuotantoaan ajatellen ovatkin, on duon neljänneltä albumilta vaikea löytää mitään yllättävää.
Viehätysvoiman ydin on kuitenkin ennallaan: akustispohjaiset, lievän psykedeeliset ja kevyesti mutta jääräpäisesti junnaavat yhden riffin sävellykset saavat ylleen Mika Rätön maaniset sanaryöpyt ja tajunnanvirtaa muistuttavat, omituiset tarinakatkelmat. Levyltä nousevat esiin hauska Le Mans ja manaukselta kuulostava Piikkiviiksi, mutta muuten laulut tuntuvat lähes pakenevan huomiota, vaikka niistä lähietäisyydeltä paljon kiinnostavaa löytääkin.
Pakko myöntää, että ongelma ei ole pelkästään levyn sisällössä, vaan myös miesten tolkuttomassa julkaisutahdissa. Tämä kaikki on yksinkertaisesti kuultu monta kertaa aiemmin ja kiinnostavamminkin tehtynä. Tuskin levystä olisi tullut parempi, vaikka sitä olisi edeltänyt parin vuoden Pori-leirin hiljaiselo, mutta ainakaan sitä kuunnellessa ei vaistomaisesti ajattelisi, että levy on tehty koska vapaa viikonloppu sattui löytymään.
Lopuksi on todettava, että olisi mukavaa, jos heikkouksia vaivauduttaisiin peittelemään vähän huolellisemmin.
