Mitenkähän tähän levyyn suhtautuisi, jos se ei olisi Ray Daviesin tekemä? Todennäköisesti olan kohautus ja syvä haukotus olisivat luontevia reaktioita. Mestarin menneet suurtyöt pakottavat kuitenkin yrittämään ymmärtämistä, mutta ei tämä kummemmaksi muutu. Liverintamalla miellyttävällä tavalla aktivoituneen Daviesin uusi levy sisältää pitkästyttävää ja kaluttuja polkuja tarpovaa ikämiesrockin jolkotusta.
Viime vuosina Reiska on viettänyt paljon aikaa Amerikassa ja sikäläistä elämänmenoa ja musiikillista perimää albumilla lähinnä pöyhitäänkin. Rentoa ja juurevaa puuhaa, mutta tuiki tarpeetonta myös. Nimikkoraidan edustama haikaileva nostalgisointi vielä menee, mutta levyn avaavan Vietnam Cowboysin globalisaatiokritiikki on jo silkkaa naurettavuutta. Tämä on juuri sitä 60-lukulaisuuden homeista puolta, johon meillä esimerkiksi Hector on heikoimpina hetkinään sortunut.
Huvittavaa sinänsä huomata, kuinka paljon uskottavammin Ray Davies kaipasi kadonnutta aikaa parikymppisenä The Kinksin keulilla kuin nyt kypsään ikään ehtineenä. Nuorena miehenä hän lauloi omasta kulttuuristaan käsin ja jo geenirakenteeseensa upotettujen vaistojen pohjalta. Nyt rockhistorian nerokkain englantilaisuuden kuvaaja tekee puolivillaista americanaa. Toki Daviesin rutiinilauluissakin on paljon perusosaamista, mutta gurutason tekijältä perusvarmat suoritukset tuntuvat flopeilta.
