Aika on armoton tuomari. Päivän hitit tulevat ja menevät. Levyteollisuuden julkaisutahti on näinä aikoina niin kova, että vain aniharvat mestariteokset jäävät historiaan.
Tuo totuus tuli taas mieleen, kun sain käsiini Richard Hawleyn toisen Mute-levymerkille tekemän sooloalbumin. Se ensimmäinen oli vuoden 2005 Coles
Corner. Kyseisenä vuonna julkaistiin mielestäni vain kaksi albumia, jotka nousevat klassikkojen joukkoon. Toinen oli Antony And The Johnsonsin I Am A Bird Now ja toinen tuo mainittu Coles Corner.
Coles Corner oli niin ainutlaatuinen ajattomuudessaan ja romanttisessa herkkyydessään, että tartuin Lady’s
Bridgeen paitsi innostuneena niin samalla myös hieman epäröiden, syvästi tietoisena siitä, ettei Richard Hawley helpolla pysty edellisen albumin maagisuutta toistamaan. Heti ensimmäinen kuuntelukokemus oli kuitenkin vapauttava. Levyltä löytyvät kaikki ne osatekijät, mitkä tekivät Coles Cornerista todellisen löydön. Richardin ilmaisuvoimainen, kuin suoraan Sun-studioilta vuosikymmenien takaa kaapattu baritoni vakuuttaa yhä karismaattisuudellaan, ja entisellään ovat myös tarttuvat melodiat, pelkistetyt lyriikat ja keskitetyn yksinkertaisesta yhdessä hetkessä avaraan sointiin räjähtävä tuotanto.
Ja ennallaan on myös Sheffieldistä kotoisin olevan Richard Hawleyn tematiikka: edeltäjänsä tavoin albumi on saanut nimensä kotikaupungin tärkeästä paikasta. Lady’s Bridge on ikivanha silta, mikä yhtä aikaa yhdistää ja jakaa vanhan tehdaskaupungin. Sen toisella puolella asuvat rikkaat ja toisella köyhät. Ei ole vaikea arvata, että tämän humaanin trubaduurin juuret ovat siellä vähäväkisten asuinalueella.