The Longpigsin ja Pulpin kitaristina toiminut Richard Hawley on tämän vuosituhannen hankkinut menestystä romanttisten balladien tulkkina. Hänen pehmeä baritoni-äänensä ja aivan poikkeuksellinen kykynsä luoda upeita melodioita ja öisen kaupungin tunnelmaa ovat taanneet suosion, mutta nyt Richard Hawley on ilmiselvästi kyllästynyt siihen kapeaan formaattiin, millä hän on soololevynsä tehnyt.
Standing At The Sky’s Edge merkitsee täydellistä irtiottoa edellisten albumien muotokielestä. Jo heti She Brings The Sky -avausraidalla Richard Hawley näyttää, minne hän on matkalla. Vahvasti kaiutettu kitara täyttää kuuntelutilan ja jättää jo tutuksi käyneen lauluäänen jonnekin kauas. Soundi on happoisan psykedeelinen, ja se salakuljettaa kuulijan reilun neljän vuosikymmenen päähän menneisyyteen. Lähimmäksi vertailukohdaksi mieleen nousee 1970-luvun alun Robin Trower.
Tätä ei olisi odottanut. Yleensähän artistit pysyvät valitsemassaan soundimaailmassa, ja ne, jotka yrittävät remontoida itsensä, onnistuvat harvoin aikomuksissaan. ”Uudistuneiden” artistien levyt tapaavat täyttää hetkessä alelaarit. Standing At The Sky’s Edge on kuitenkin täysipainoinen taideteos, jokaiselta yksityiskohdiltaan harkittu ja ilmaisultaan hallittu kokonaisuus.
Ihan kaikkea ei Richard Hawley ole sentään pistänyt uusiksi. Innoituksensa hän saa yhä rakkaasta kotikaupungistaan Sheffieldistä – albumin nimikin viittaa jälleen sikäläiseen alueeseen. Ja sanoituksista löytyy monia Hawleyn aiemmillekin levyille ominaisia, kieroon kasvaneen rakkaussuhteen kuvauksia, kuten vaikkapa Seek It -biisin tavoin: ”I had a dream/You were in it/We got naked/Can’t remember what happened next.”