Niin uskomatonta kuin se onkin, Rotting Christ on ehtinyt jossain välissä tehdä kymmenen täyspitkää albumia! Kun useimmilta loppuu levynteko ideoiden ja jäsenten puutteeseen, Kreikan pojat eivät ole pienistä vastoinkäymisistä lannistuneet. On myös mukava huomata, että edellisen itselleni mieleen jääneen Rotary-albumin Triarchy Of The Lost Loversin (1996) jälkeen yhtye on löytänyt musiikkiinsa jotain, mitä siinä ei ole vähään aikaan ollut. Sanotaan sitä vaikka energiaksi – mustaksi tottakai.
Ensikuulemalta levystä tulee etäisesti mieleen Non Serviam. Vaikka kokonaisuudesta jääkin ensimmäisenä mieleen tuttu, monotoninen keskitempopaahto, yleisilme Theogonialla on huomattavan raskas ja synkkä. Hienoiset etniset vivahteet ja kekseliäät sovitukset varioivat muuten suoraviivaisia kappaleita, ja moni riffeistä toimii sen verran hyvin, että niitä voi helposti muistaa levyn kuuntelun jälkeenkin. Miinus tulee ohuista soundeista, mutta sehän oli tiedossa jo ennen levyn valmistumista.
Levy on myös liian pitkä ja ”tasalaatuinen”, siten pidemmän päälle tylsä eikä kestä intensiivistä kuuntelua. Tutustumisen arvoinen tapaus se on silti.
