Monta kertaa Delta Cityn aikana tulee tunne, että tämän paremmaksi ei rock voi tulla. Jo Koiruohobluesbandilla (2004) Ruotomielen rujo kitaranrouhinta oli kummallisen ainutlaatuista, ja Delta Cityllä oululaisviisikon kohkaus on vähintään yhtä tehokasta. Piirun verran kehitys on jopa mennyt eteenpäin, sillä nyt kokonaisuus on vähemmän poukkoileva ja ehjempi.
Mielipiteitä jakavin ainesosa on J. Aslak Räsänen, joka laulaa rockia niin kuin sitä suomeksi pitääkin vetää: täysillä ja sylkien karhealla äänellä aidolta maistuvia, kaunistelemattomia lauseita. Räsäsen tekstit tasapainoilevat todentuntuisen ja kornin ohuella rajalla, mutta juuri siitä niihin syntyy kiinnostavuus. Paikoin mennään reippaasti yli (Avaruusamme, jossa tosin tekstin tyhjäpäisyyttä kompensoi kosminen kitarasoolo), mutta parempi sekin kuin aliyrittäminen.
Entäs se rock sitten? Voi herranpieksut, millaiseen crazyhorse-hurmioon yhtye yltää näissä jopa kymmenminuuttiseksi venyvissä jumituksissa. Mieleen nousevat vaikkapa The Saints tai The Bad Seeds, mutta vielä lähemmäs osuu puhe Suomen The Gun Clubista. Bonuksena mukana on möyryävä saksofoni.
Kun pelotta roiskitaan, ei jokainen hetki osu nappiin. Mutta mitä siitä, kun levyllä on niin suuria teoksia kuin Balladi rakkauden rumista otteista (mikä c-osa!), (Ei soinut) Iloisesti Bama Lama Loo ja uljas finaali Tornilaulu. Ruotomielen tyypit tekevät tätä tosissaan ja sydämensä kyllyydestä, ja sen totisesti kuulee.