Tämän levyn impakti tuli puun takaa. Siitäkin huolimatta, että kantelisti Senni Eskelinen on paitsi laittanut ”virrat päälle”, myös esiintynyt promokuvissa vauhdikkaasti Adidaksissa, ei virsuissa, ja poikennut vierailevana tähtenä viime vuoden ylivoimaisesti myydyimmällä kotimaisella albumilla.
Perustehtävän lisäksi hänen levyllään on tärkeä funktio: sen julkinen vastaanotto auttaa mittaamaan, miten suvaitsevainen postmoderni aikamme lopulta on. Esimerkiksi Joy Divisioniin viittailu on todistettu ikitrendikkääksi. Miten käy, kun referenssinä nousee mieleen Tubular Bells?
Mistä siis on kyse? Siitä, että Senni Eskelinen, basisti Kalle Ylitalo ja rumpali Niko Votkin samoin kuin viulussa poikkeava Emilia Lajunen ja Farfisaa kurittava Otto Eskelinen ovat onnistuneet tekemään jotain täysin ajatonta ja häpeilemätöntä. 70-luvun progelta osviittansa ottava Senni Eskelinen & Stringpurée Band on ravisteleva ja energinen debyytti, jonka innokkuus vie mennessään.
Sen, minkä Kimmo Pohjonen on tehnyt haitarille ja Pekka Kuusisto tietyssä mitassa viululle, tekee Senni Eskelinen nyt kanteleelle.