It’s Five O’Clock Somewhere sai odottavalle kannalle. Slash tuntui olevan kohtuukunnossa ja pari kirpaisevaa esitystä kuultiin, mutta kovin pitkäaikaista tai syvemmältä viiltävää levystä ei koskaan kasvanut. Aint Life Grandin tulo kesti kummallisen kauan ja Slashin oman materiaalin vähyys Use Your Illusionien jälkeen ihmetyttää. Ja vieläkin, kohta kymmenen vuotta isojen levyjen jälkeen, Slash’s Snakepit tuntuu väliaikaiselta bändiltä. Puuhastelulta jotain isompaa odotellessa.
Jonkun pitäisi nasauttaa Slashiä palleille, jotta mies tokenisi vanhaan kuosiinsa. Punkimmin asioihin suhtautunut Neurotic Outsiders sai kuolan valumaan eri malliin. Slashin Aint Life Grand, vaikka monin paikoin pirteä rock-veisuu onkin, tuntuu sen rinnalla näpertelyltä.
Been There Lately on räät nenästä kaivava ja olutpullot avaamaan pakottava villi rock-tykytys, jonka rytmittely on irstaan tehokasta ja soolot kohdallaan. Landslide kuuluu samaan baaritiskille kutsuvaan sakkiin. Serial Killerin rautaisempi riffi muokkaa siitä klassista isoa rock-biisiä, eikä Alice Coopermaisesta tunnelmasta ja kutsuvuudesta ole ainakaan haittaa. Mean Bone kasvaa hurjistuneeksi rapsutteluksi ja takomiseksi ja sen kertosäe on levyn onnistuneimpia, vaikka kertakäyttöisyys vaivaakin. Sinisempi Shine pärjää tujujen stemmojensa ja painavuutensa voimilla. Mutta missä korvia kultaavat loistobiisit? Missä massiiviset säkeet, joita voisi hoilata mukana? Axlin tekemisistä ei kannata enää vouhottaa, vanhat Guns-kitaristit kelailevat puolivillaisesti ja Neurotic Outsiderskin hiljeni. Luulisi juuri Slashin olevan se, joka pärjää omillaan ja tuo maailmalle sellaisia lauluja, joita toiset palvoisivat polvillaan ja toiset hiljaisemmin kunnioittaisivat. Ain’t Life Grandin jälkeen näyttää yhä enemmän siltä, että Guns n’ Roses oli kuin Hanoi Rocks – osaset jatkavat elämää bändin jälkeen, mutta samanlaisiin korkeuksiin, tai edes kovin lähelle, ei yksin enää ylletä.