STARSAILOR: Love Is Here

Arvio julkaistu Soundissa 10/2001.
Kirjoittanut: Jarmo Vähähaka.
Kuluneen vuoden kaksi eniten hypeä osakseen saanutta yhtyettä ovat eittämättä The Strokes ja Starsailor. Edellinen ehti jo julkaista debyyttilevynsä ja lunasti sillä lähes mahdottomalta tuntuneet odotukset. Nyt on sitten Starsailorin vuoro. Miehistö ei kuitenkaan saa seilattua laivaansa luvattuun satamaan.

Arvio

STARSAILOR
Love Is Here
Chrysalis

Kuluneen vuoden kaksi eniten hypeä osakseen saanutta yhtyettä ovat eittämättä The Strokes ja Starsailor. Edellinen ehti jo julkaista debyyttilevynsä ja lunasti sillä lähes mahdottomalta tuntuneet odotukset. Nyt on sitten Starsailorin vuoro. Miehistö ei kuitenkaan saa seilattua laivaansa luvattuun satamaan.
Vain noin puolitoista vuotta koossa olleen yhtyeen keulahahmo on 21-vuotias James Walsh ja lähes kaikki levyä edeltänyt julkisuus on keskittynyt hänen Ääneensä. Nuorukaista on ehditty verrata jo vaikka minkälaisiin suuruuksiin, useimmn mainittuna nimenä kuitenkin edesmennyt Jeff Buckley. Myös Walsh itse on toistuvasti nostanut hänet esille, kuten myös tämän isän, Tim Buckleyn, jonka albumin mukaan yhtye on nimetty. Nämä ovat aika suuria saappaita täytettäviksi eikä Walsh siinä onnistukaan. Jos kuitenkin unohtaa Buckleyn sukuun vertailun, on levystä paljon helpompi nauttia. Vaikka Love Is Here -albumin vokaaliosuudet eivät ole aivan niin sielukkaita kuin laulaja itse uskoo, ovat ne silti keskitasoa selvästi parempia. Hienoa kuulla, että joku selkeästi haluaa Laulaa vaikka sortuukin paikoitellen kiusallisiin ylitulkintoihin. The Waterboysin Mike Scott, jolta Walsh myös hieman kuulostaa, pitää tällaisen dramaattisen laulutavan paljon paremmin aisoissa.
Itse musiikki on tutun kuuloista eikä tarjoa kuuntelijalle kovinkaan paljon haasteita. Keskinkertaisia keskitempoisia lauluja stadionit täyttävillä kertosäkeillä. Tällaista musiikkia ovat tehneet Oasis, Coldplay, Embrace ja niin monet muut. Hienojakin hetkiä levyltä löytyy, päällimmäisenä alunperin demoversiona julkaistu ensisingle Fever, jonka kertosäe on levyn ehdoton kliimaksi: "I must have been blind/to carry a torch/for most of my life". Tuo hetki on lähes täydellinen: siinä Walshin ääni, laulun teksti ja musiikki toimivat sillä tavalla saumattomasti kuin popmusiikissa parhaimmillaan. Muu levy jää auttamatta tämän varjoon. Kaksi muuta tähänastista singlejulkaisua (Good Souls ja Alcoholic) nostavat levyllä hiukan päätään, vaikka melko lailla samasta puusta koko levy onkin veistetty. Coming Down onnistuu kuulostamaan vilpittömältä ja Poor Misguided Fool on täynnä nuoruuden paloa. Sovitukset ovat kauttaaltaan melko pelkistettyjä ja se on onnistunut ratkaisu hillitsemään laulujen suuria tunteita.
Levystä jää päällimmäiseksi tunne, että yhtye on patistettu liian aikaisin studioon pitkäsoittoa äänittämään eikä heille ole annettu tarpeeksi aikaa itse laulujen kirjoittamiseen. Eväitä ryhmällä on paljon enempäänkin. Esimerkiksi Good Souls -singlen b-puolelta löytyvä versio Van Morrisonin The Way Young Lovers Dosta osoittaa, että kun teksti ja sävellys ovat kohdallaan pystyy James Walsh upeisiin suorituksiin ja yhtye tyylikkääseen soitantaan. Seuraavalla levyllä pitäisikin todistaa, että Starsailor onnistuu tekemään tämän myös omalla materiaalillaan. 

Lisää luettavaa