Sitä glamin kimalteista hardrockia, jota soittaneilla miehillä oli likipitäen yhtä korkea hiuspehko kuin kehossa oli pituutta, kutsuttiin aikanaan ilkikurisesti pilluheviksi. Vähänpä tiedettiin, mitä oli vielä tulossa. Steel Pantheria tuuttiin ja pallit ulos lahkeesta.
Teräspantteria hehkutettiin kovasti Feel The Steel -debyytin (2009) aikaan. Levyn piti pelastaa sitä ja palauttaa tätä. Olin heittää kiekon auton ikkunasta tienvarteen naurunpyrskähdyksistä toivuttuani. Joku raja korniudellakin, vaikka kuinka huumori keihään kärjessä mentiinkin. Mutta voi helvetti, kakkoslevyhän rokkaa.
Sanoitukset vedetään totaalisen överiksi ”17 mimmiä jonossa”-tyylisillä pullistuksilla, jotka on vielä varmuudeksi painettu kansivihkoon. Sanomansa perusteella Steel Panther on puhdas huumoribändi – seksistinen on terminä liian köykäinen kuvaamaan yhtyeen maailmaa. Musiikkinsa puolesta nelikko listautuu täysiveriseksi glam- ja hardrock-yhtyeeksi, joka kuulostaa tutuhkolta, vaikka ei ketään varsinaisesti matkikaan. Rajulla sukelluksella 1980-luvun pörrötukkaheviin luodaan samalla genren kadoksissa ollutta tulevaisuutta uudelleen.
Steel Panther on hölmö tiedostaen, omasta tahdostaan, ja käyttää idiootti-imagoa hyväkseen. Siinä on se ero: osa 1980-luvun bändeistä oli höperöitä tietämättään.
