STEELY DAN: Two Against Nature

Steely Dan sai alkunsa Donald Fagenin ja Walter Beckerin kohdatessa 60-luvun lopulla. Gradunsa Hermann Hessestä tehnyt Fagen diggaili Lenny Brucen komiikkaa ja Charles Minguksen musiikkia, yliopistolukunsa kesken jättänyt Becker oli juuri opiskellut kitaransoittoa Randy Californian johdolla. Leiber & Stollerin, Burt Bacharachin ja muiden elämää suurempien lauluntekijöiden kastiin halunnut duo ryhtyi yhteisen sävelen löydettyään tekemään omaa sofistikoitunutta musaansa, joka oli usein liian jatsia poppareille ja liian poppia jatsareille.
1972 julkaistulla Can't Buy Me A Thrillillä ja sitä vuodella seuranneella Countdown To Ecstacyllä alkanut ura lähti globaaliin nousuun 1974 ilmestyneen Pretzel Logicin myötä. Nabokovia, Vonnegutia ja tietenkin William S. Burroughsia ihailleiden kaverusten tekstit olivat oivaltavan kyynisiä, popin kaapuun puetut biisit puolestaan muka petollisen yksinkertaisia, mutta pinnan alta jazzahtavan kinkkisiä. Fagenin, Beckerin ja tuottaja Gary Katzin perfektionismi manifestoitui sessiomuusikoiden käytössä, ja Katy Lied (1975), The Royal Scam (1976), Grammyn voittanut Aja (1977) sekä Gaucho (1980) toimivat edelleenkin oppikirjaesimerkkeinä detaljintarkasta popmusiikista.
Kultaa ja platinaa myynyt Steely Dan nukutettiin 1980 syvään uneen, jota ravisteli vain Fagenin omaelämäkerrallinen soolo The Nightfly kaksi vuotta myöhemmin. Kunnon aktivoituminen tapahtui vasta 1993, jolloin ilmestyivät Fagenin Kamakiriad sekä Beckerin 11 Tracks Of Whack. Vielä samana vuonna Steely Dan rundasi niin USAssa kuin Japanissakin. Ja nyt – 20 vuotta Gauchon jälkeen – yhtye julkaisee uuden studioalbumin.
New Yorkissa syntynyt Steely Dan on yhä voimissaan, ja paikoin tämä The Beatlesin ja Woody Allenin epäpyhä yhteenliittymä liitelee jopa likellä Reelin' In The Yearsin, Bodhisattvan, Babylon Sistersin ja Pegin korkeuksia. Fagenin nasaalinohut ääni kertoilee edelleen ajattelevan ihmisen Americanaa luotaavia mainioita juttuja, joiden hahmoina seikkailevat muun muassa Gaslighting Abbie, Cousin Dupree, Negative Girl ja Janie Runaway. Parhaiksi paloiksi nousevat Fagenin rennon Wurlitzerin kuljettama Jack Of Speed ja Sonny Emoryn rumpujen sekä Chris Potterin hienon tenorisoolon kirittämä West Of Hollywood.