STING: Brand New Day

Kun Stingin uutta vertaa The Policen tuotantoon, tulee hyvin pian sellainen tunne, ettei polkua kannata kävellä kovin pitkälle. Mutta sama syndroomahan vaivaa loputtoman monia musaveteraaneja kautta maailman. Kuka olisi valmis puolustamaan esimerkiksi Paul McCartneyn, Phil Collinsin tai Ismo Alangon omaa karriääriä, jos toiseen vaakakuppiin asetetaan miesten tunnetuimmat orkesterit?
Kun Stingin uutta vertaa häneen omaan tuotantoonsa, yhtälö jaksaa kiinnostaa hivenen pidempään. Vaan eipä Brand New Day sittenkään kovin montaa kaverin aiemmista sooloista taakseen jätä. Jotenkin se tuttu arkkityyppi kärsivästä taiteilijasta ja hänen tuskastaan kumpuavista mestariteoksista on aika kaukana monsieur Gordon Sumnerista. Taloudellisen riippumattomuuden ja pop-aateluuden itselleen jo aikapäiviä sitten varmistanut lauluntekijä voi tilata levylleen vaikka huuliharppu-adlibbailua Stevie Wonderilta, jos siltä tuntuu. Superlyöjä Vinnie Colaiutakin palaa kiukunpuuskansa päälle ruotuun, kun nenän alla heilutellaan riittävän isoa rahatukkoa.
Brand New Dayn perusteella keski-ikäisyyden myötä keskinkertaistunut Sting tekee musiikkiaan nykyään pikemmin äideille kuin pojille. Ja firman lipuillahan häntä pääseekin pian mukavasti kuulemaan sinne, missä ne Mestaritkin vetivät.