TECHNICOLOUR: Way Out

TECHNICOLOUR
Way Out
Virgin

Jimi Pääkallon Technicolour-yhtyeen Way Out -albumi yllättää ja siitä haluan antaa heti kärkeen pointsit. Jimin orastavan teinisuosion ja orkesterinsa lievästi muovisen olemuksen perusteella olisin odottanut trendihakuisempaa musiikkia. Iloisesti yllättyneenä totean, ettei Jimppa jatka surkean Cliche-räpellyksensä linjoilla nykyajan normirockin ja muka-dekadenssin parissa. Technicolour vetää rohkeasti musiikkia, joka on mehevässä ristiriidassa paitsi solistinsa kajalilla viimeistellyn imagon myös popin suhdanteiden kanssa. Yleensä tällaista Bon Jovi -tyyppistä keskitien pupellusta tarjoillaan takatukalla ja farmaripusakalla höystettynä. Nyt kattaus on huomattavasti nuorekkaampi.

Harmi, että Way Outin ulkoiset tekijät ovat kiinnostavinta koko paketissa. Pääkallon potentiaalia kansikuvajeppenä en kiistä. Toivon vain, että musiikissaan olisi edes hitunen samaa karismaa. Nyt Technicolour kuulostaa puolivillaiselta yritykseltä tehdä suurten tunteiden tarttuvaa poprockia isojen amerikkalaispoikien hengessä. Huonolle englannille ja mitäänsanomattomille kappaleille rakennettu albumi on varmasti vilpitön yritys tuoda lämpöä ja lohtua kyyniseen aikaan, josta Jimi levyn päätösraidalla laulaa. Sääli, että yhtyeellä ei ole ainakaan vielä paukkuja onnistua pyrkimyksissään. Ehkä seuraavalla kerralla kaikki on paremmin. Jos se joskus tulee.