Kitaristi Teemu Viinikaisen, basisti Ville Herralan ja rumpali Mika Kallion trio on yksi maamme hienoimpi jazz-yhtyeitä juuri nyt.
Levyn avaava nimikappale todistaa Viinikaisen pystyvän sähäkkään postbop-kitarointiin. Biisissä ja tulkinnassa on Pat Martinon kaikuja. Duke Ellingtonin Things Ain’t What They Used To Be on sovitettu tavalla, joka flirttailee dekonstruktion kanssa. Trion vuoropuhelu versiolla on kaikessa abstraktiudessaan todella hienoa.
Suurin osa loppulevystä tuo mieleen 1970-luvun fuusiokokeilut. Viinikaisen soitto on värikylläistä ja hän käyttää efektejä todella luovalla ja musikaalisella tavalla, ei kainalosauvana. Esimerkiksi Kiitti J:n soolo yltää aika vapaaksi tykitykseksi, jossa Viinikaisen soitossa yhdistyvät kiihko ja tyylitaju. Se on vaikeata. Näinä hetkinä on myös Kallion soitto hienoimmillaan.
Jos levy täytyisi trianguloida, lisäisin Martinon tai ehkä Wes Montgomeryn tyylisen perinnekitaristin rinnalle Pat Methenyn, jonka tyylistä Viinikainen on ottanut parhaat palat ja jättänyt huonot pöydälle, sekä kosketinsoittaja Joe Zawinulin, jonka kappaleen Directions trio versioi. Viinikaisen solistinen soitto tuo välillä mieleen Zawinulin soundimaailman.