Viimeistään Slå mig hårt i ansiktet -singlellään ilmiöksi kotimaassaan nousseen ruotsalaisen Thomas Stenströmin toinen albumi iskenee leivintamineet moneen ruoka-aukkoon. Moista on ilo ounastella, sillä tässä on levy, jota on skandinaavisesta popista pitävien keskuudessa odotettu.
Ruotsalaisilla vaikuttaa olevan musiikillisessa perimässään geeni, joka estää räävittömimmällekin pateettisuudelle punastelun. Esimerkiksi Elvis, Einstein och jag on nimeään myöden korniuden korskeimpia huippuja sellaisella Euroviisu-pieteetillä hipova, että tekeleen taival olisi kaiken hyvän maun sääntöjen mukaisesti pitänyt katketa viimeistään levy-yhtiön palaverissa. Toisin kuitenkin kävi ja kappaleesta muotoutui När allting fallerin ja Frida Sundemon kanssa esitetyn Fåglarin ohella yksi alkuvuoden ilmeikkäimpiin lukeutuvan poplevyn avainraidoista.
Mainitulla geenillä on eittämättä paljon tekemistä itsevarmuuden kanssa. Vaikka Thomas Stenströmin itsevarmuus tuskin kansallistunteesta kumpuaakaan, on miehen onnena saada operoida juuri Ruotsista käsin. Siellä kun ajatuksellista popmusiikkia ja itsevarmoja lauluntekijöitä on aina osattu arvostaa.