Kun tinkimättömänä emo-yhtyeenä tunnettu Thursday julkaisi Dave Fridmannin tuottaman A City By The Light Divided -levyn (2006), oli selvää, että se yritti laajentaa kuulijakuntaansa ahtaan genre-lokeroinnin ulkopuolelle. Vaikka levy onnistuikin pääosin hyvin, aiheutti se bändille lähinnä negatiivista palautetta tiukkapipoisten fanien suunnalta, eikä se myöskään onnistunut vetoamaan itsetietoiseen indie-yleisöön. Toisin sanoen Thursdayn armottomana osana oli jäädä väliinputoajaksi kahden leirin keskelle.
Kuten tällaisissa tilanteissa usein, vastaisku seuraa vääjäämättä perässä. Common Existencen ja Epitaph-yhtiön tuen myötä Thursday palaa takaisin post-hardcoren pelikentälle – entistäkin vimmaisempana ja tiukempana. Se orastava herkkyys, joka kauttaaltaan leimasi A City By The Light Dividedia, on surutta haudattu jyräävien kitaravallien ja usein huutoon yltyvien lauluosuuksien alle. Jos Thursday jotain edellislevyn seikkailustaan oppi, näyttäytyvät sen tulokset vain parissa kappaleessa, joista toimivin on eeppinen Time’s Arrow.
Puritaanien parissa Common Existence toiminee silkkana kasvojenpesuna, mutta itse olisin toivonut Thursdayn pystyvän paremmin yhdistämään menneisyyden ja nykyisyyden linjakkaaksi ja melodisesti toimivaksi kokonaisuudeksi. Nyt yhtyeestä tulee lähinnä mieleen, että se meuhkaa vain näyttämisen halun vuoksi.