Vansinnesvisorin (2002) ja Farsotstiderin (2005) myötä pakanametallin kirkkaimpaan kärkeen noussut Thyrfing koki puolisentoista vuotta sitten massiivisen takaiskun pitkäaikaisten jäsentensä Thomas Väänäsen ja Henrik Svegsjön siirtyessä yhtäaikaisesti yhtyeestä sivuun. Erityisesti solisti Väänäsen panos oli niin leimallinen osa Thyrfingin ulosantia, että yhtyeen oli pakko pysähtyä hetkeksi miettimään, mihin suuntaan se voisi kasvonsa säilyttäen jatkaa.
Jotkin yhtyeet sisuuntuvat vastaavassa tilanteessa muutoksen vaikeudesta niin, että julkaisevat lopulta koko uransa parhaan levyn. Thyrfing tuskin tuli Naglfarin entistä laulajaa Jens Rydéniä rekrytoidessaan silti ajatelleeksi, että päätös johtaisi yhteen parhaista levyistä, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu ylipäätään missään.
Thyrfing luottaa edelleen omiin vahvuuksiinsa, mutta se on muutoksen myötä oppinut jättämään kaiken muun konseptinsa ulkopuolelle. Hels viten olemus on pitkälti jalostettu sen edeltäjistä – ja niiden kautta 90-luvun norjalaisista klassikoista – mutta määrätietoisuudellaan ja kurinalaisuudellaan se herättää aivan uudenlaista kunnioitusta. Se on yksinkertaisista rakenteista muovattu selittämättömän kiehtova, täydellisen hallittu kokonaisuus, jossa hienoimpienkin yksityiskohtien tehtävä on ainoastaan palvella musiikin dynamiikkaa.
Taidokkaasti sovitettu, maltillisesti ja enimmältä mitaltaan verkkaisesti etenevä Hels vite on myös sävellystyön ensiluokkainen taidonnäyte. Jos erehtyy miettimään monenko hyväksi luokiteltavan julkaisun tarpeiksi levyn riffit yksin riittäisivätkään, syntyy treenikämpällä kuin treenikämpällä helposti aihetta itsetutkiskeluun.