Thyrfing jatkaa uutukaisellaan Vansinnesvisorin synkkää ja keskimääräistä rujomman äänimaailman värittämää linjaa. Vuoroin maalaillaan kauniita maisemia suurin ja hitain vedoin, useimmiten lyödään nuijalla takaraivoon ilman erillistä varoitusta. Myös 90-luvun Norjan puolella käydään ajan hengen mukaisesti jälkiä peittelemättä.
Farsotstider-levy tarjoaa enemmän melodista tavaraa kuin ensikuulemalta huomaa, sillä kansanmusiikkivaikutteet on poikkeuksetta kiedottu repivän kitaravallin sekaan, josta niiden löytäminen vaatii usein simatuopin nostelua enemmän syventymistä. Thomas Väänänen puolestaan raivoaa siihen malliin, että pelkästään kuuntelemalla levyä voi tuntea kuinka vaahto roiskuu solistin suupielistä. Kaikkiaan kappaleiden sovitukset tuntuvat tarkkaan harkituilta, eikä levyllä ole mitään mikä rikkoisi kokonaisuutta, kuten Urkraftilla – ainoastaan muutamat, lähinnä klassista ulottuvuutta tavoittelevat kokeilut saattavat aiheuttaa hienoista hämmennystä.
Vansinnesvisor jää vastakin historiaan Thyrfingin parhaana levynä, mutta Farsotstiderilla ei ole sen rinnalla mitään hävettävää. Thyrfing olisi leikitellenkin tyylisuuntansa edustajien ehdotonta kärkeä.