Luin kesällä Tim Burgessin rennon ja rehellisen Telling Stories -elämäkerran. Älyttömistä bisnes- ja huumejutuista huolimatta siitä jäivät päähän pyörimään muut asiat – esimerkiksi Timin pakkomielteinen suhtautuminen hiuksiinsa ja se, miten hänellä oli teini-iässä tapana kävellä klubi-iltojen jälkeen Manchesterista kotiin Northwichiin noin 30 kilometrin päähän.
Tim Burgess suhtautuu asioihin avoimesti, innostuneesti ja omistautuen. Se on usein auttanut hänen yhtyeensä The Charlatansin kuuntelemisessa. Bändi koostuu musadiggareista ja huokuu rakkautta musiikkiin, mutta Manchesterin katuja on vuosien mittaan tallannut tusinoittain tyyppejä, joiden lauluntekotaidot ovat tyystin toisella tasolla.
Vai onko sittenkään näin? Oh No I Love You -levy laittaa arvioimaan asiat uudelleen. Se on Tim Burgessin toinen sooloalbumi, falsettilaulutyylin esitellyt I Believe ilmestyi yhdeksän vuotta sitten, ja ylivoimaisesti hänen paras levynsä koskaan. Juuri tällaista kamaa 45-vuotiaan kaikenmoista musiikkia hengittävän tyypin tulee tehdä.
Kaikki alkoi sattumasta. Noin kymmenen vuotta sitten Tim Burgess kantoi Lambchop-pomo Kurt Wagnerin kitaran keikkapaikalta autoon ja samalla kysyi, voisiko Wagner joskus tehdä biisin hänen kanssaan. Nyt käsillä on kiekko, jonka musiikissa kuplivat Wagnerin kotikaupungin Nashvillen kantriperinne, romanttinen etelän soul, Sean O’Haganin jousisovitukset ja harkitut elektroniset tilkkeet. Kappaleet ovat Burgessin säveltämiä ja Wagnerin sanoittamia, ja ne on äänittänyt Lambchopin luottomies Mark Nevers. Touhu on silattu aikuisella itsevarmuudella.
Oh No I Love You -levyllä kaikki on nautinnollisesti kohdallaan. Se hengittää, svengaa ja levittää lämpöä ympärilleen. Keskeiset vahvuudet esitellään heti White-biisillä, mutta musiikki pitää hyppysissään alusta loppuun asti.