”Aitouden” vaatimus on eräs typerimmistä rockille asetettavista ennakko-odotuksista. Säyseä akateemikko voi laulaa miestaposta yhtä puhuttelevasti kuin lukutaidoton murhamies, jos eskapistinen heittäytymiskyky antaa myöten. Pakanametallistien ei ole pakko polttaa kirkkoja kuulostaakseen kirkonpolttajilta. Kunhan tunteensiirto menee pelkän tyylittelyn tuolle puolen, kuulija halua uskoa.
Tom Allalonen musiikki tapahtuu film noir -henkisillä sivukujilla ja salakapakoissa, joissa intohimo, rikos ja synti murtavat sydämiä ja luita. Jokin toteutuksessa kuitenkin tekee selväksi, että kujien ja kapakoiden sijaan yhtye on katsellut rikoksia ja syntejä turvalliselta kotisohvalta. Tyylittelyä kuuntelee mielikseen, mutta uskomaan ei pysty.
Rockabillyä, swingiä, soulia ja muita vuosikertatyylejä sotkeva levy on tehty niin täydellisesti, että hienot soundit, täyteläiset sovitukset ja tyylitajuinen ammattitaitoisuus tekevät siitä liian turvallisen. Sanoituksien tarjoilemaa vaaraa ei äänimaailmasta löydy. Get Down & Dirty kuulostaa menevältä retrorockilta, mutta varoo laskeutumasta likaan. Jostain syystä annan tämän häiritä itseäni.