Sama karsina, eri meno. Pyhimys on vakavalla asialla, Tykon ote on irtonaisempi. Salaisen Maailman tuotanto on suurellista, Juomaripoika viihtyy kellaribileissä.
Pyhimyksen debyytti kaataa ensimmäisestä äänimatosta viimeiseen joukkohoilaukseen asti kuulijan päälle täyteen pakattua äänimaisemaa ja lyhyen romaanin verran tekstiä yksilöllisestä ja kollektiivisesta huonosta voinnista, painopiste edellisellä. Infoähkyn vaara on suuri. Yksi omasta sielunmaisemasta antaumuksella räppäämisen heikkouksista on suuren tekstimäärän mahdollistama yksityiskohtaisuus. Osa tekstin yleismaailmallista potentiaalia häviää, mikä pienentää mahdollista samaistujien joukkoa.
Hienoja, rehellisiä, itsetietoisia hetkiä löytyy silti. Pyhimys on akrobaatti, jonka tyyli on sukua Asan ketterälle tanssille. Tuotanto pysyy laajasta tekijäkaartista huolimatta enimmäkseen kasassa Stenkan valvovan korvan alla. Silivatiseilaa ja muinaisen Kadotetut-yhtyeen mieleen tuova Pidä paussi mun puolesta ovat huippukohdat. Pitkä levy on yksinkertaisesti liikaa ja tyhjäkäynnillekin on tilaa.
Juomaripoika on kaadettu eri pullosta. Pinta helmeilee hikeä ja ojassa nukkunutta kämäisyyttä. Kyseessä on tietysti teemalevy, joka käsittelee yletöntä dokaamista. Lyyrisestä otteesta tulee mieleen Devin The Dude lokalisoituna versiona eli itseironiaa tihkuvasti louskutetaan kännäämisestä eikä vihreästä vitamiinista ja naisetkin ovat niin rumia pubiruusuja, ettei tarvitse pelätä jamaikalaisen rantaleijonan pöllivän elliä. Seuraavaa aamua kannattaa kauhistella senkin edestä. Tai valomerkkiä.
Karu soundi tuo mieleen 80- ja 90-luvut. Timanttista menoa riittää. Soittoo on murhaavan tarttuva biisi ja Nolojen tilanteiden mies loistavaa kerrontaa. Normipäivä funkkaa tukevasti ja takuuvarma vierailija Soppa hoitaa homman kotiin, landelle. Samaa voi sanoa Hannibalista kappaleessa Takki auki. Varsinainen levy kestää mukavan lyhyet 40 minuuttia. Juomaripoika ui nopeasti kraiveliin, vaikka muutama huti mukaan mahtuukin.
Paatti vetää tällä kertaa vähän pidemmän korren. Otetaan sille.
