ULF LUNDELL: Club Zebra

Ulf Lundellin asema ruotsalaisessa musiikkikentässä ja lauluntekijätraditiossa lienee yhtä järkälemäinen kuin Hectorin meillä tai Bruce Springsteenin USAssa. Ja jos Lundellin merkitys on suuri, niin samaa on sanottava myös miehen uusimmista albumista. Kahdelle kiekolle levittäytyvä Club Zebra on kaksi ja puoli tuntia soiva massiivinen laulusarja, jonka kuuntelu on monipuolisesti voimia vaativa kokemus.

Ruotsalaiset ovat tunnetusti intohimoisia Bruce Springsteen -faneja ja Club Zebran perusteella myös Ulf Lundell kuuluu The Bossin ihailijoihin. Introa seuraava Fem minuter on Jerry Lee Lewis -tyylisine pianoineen ja lyriikoissa vilahtavine Heartbreak Hoteleineen silkkaa Chuck Berryn oppikirjasta luettua rock'n'rollia, Dicks Spitfire muistuttaa Rolling Stonesista, mutta jo neljännellä biisillä astutaan vahvasti springsteeniläiselle maaperälle. Den stora bildenin piano helkähtelee tutulla soinnilla ja ajatukset palautuvat Born To Runiin. Tästä eteenpäin Club Zebra tarjoaa Springsteen-viittauksia niin tiuhaan tahtiin, että ne vievät ennen pitkää huomion Ulf Lundellista itsestään. Hon tunnelmoi kuin Chris Rea parhaimmillaan, mutta Bob Dylanin sukuisen huuliharpun koristamalla Vi som är kvarilla kuunnellaan jopa autoa ajettaessa Springsteen-bootlegia.

Syystä tai toisesta Ulf Lundell on valinnut Club Zebran ainoaksi vieraaksi biisiksi Steven Van Zandtin sujuvan, mutta tylsän perusrockin I've Been Working Too Hard eli Jag har jobbat för hårt. Tuplan päättävällä liki 15-minuuttisella nimiraidalla Marcus Olsson puhaltaa kuin Clarence Clemons.

Club Zebra on omalla tavallaan vaikuttava ja kaikin puolin professionaalinen laulukokoelma, mutta kaiken järjen mukaan Ulf Lundellin aikaisemmasta tuotannosta löytyy enemmän miehen itsensä näköisiä ja kuuloisia julkaisuja.