Retromaanisessa ajassamme moni artisti on edustavinaan jotain muuta kuin itseään. Äärimmilleen viedyt aikamatkailut, identiteettivarkaudet ja tyylilainat voivat olla joko viihdyttäviä tai puhtaasti vieraannuttavia musiikin tekemisen keinoja. Tehdään ikään kuin -musiikkia. Ikään kuin oltaisiin San Franciscossa 1968, ikään kuin post-punk olisi juuri keksitty tai ikään kuin Detroitin tekno ottaisi ensiaskeliaan Manchesterissa. Brittifolkin kulttisankari Vashti Bunyan ei ole ikään kuin tai melkein. Hän on juuri sitä, miltä kuulostaa.
Eteerisen ihanasti laulava Vashti valoi maineensa perustan kaupallisesti epäonnisilla 1960-luvun lopun levytyksillä. Yhden flopanneen albumin jälkeen laulaja pettyi musiikkibisnekseen, katosi kuvioista ja palasi uudella vuosituhannella, uuden yleisön eteen. Mikä parasta: ikääntyminen ei ollut kadottanut folkprinsessan hauraasta laulajakarismasta hitustakaan. Comebackin jälkeisellä toisella albumilla Vashtin korkea ääni pitää kuulijan taikapiirissään suvereenisti.
Heartleap ei ryve traditiossa, mutta on silti puhdasverinen brittiläinen hämyfolklevy. Satumaisen leijailun juurevuuteen yhdistävä äänimaailma on vähäeleinen ja intensiivinen. Kitaroiden ja pianon pisaroina helmeilevät kuviot tekevät sädekehän, jonka keskellä on olennainen. Vashti Bunyanin laulussa ja lauluissa on jotakin pysäyttävää.