VERENPISARA: Happosadetta

VERENPISARA
Happosadetta
Terrier

Vaikka yhtymäkohtansa on Verenpisarankin musiikilla suomalaiseen rock-perinteeseen, osoittautuu bändin suurimmaksi valtiksi silti persoonallisuus. Kosketinvetoiset biisit soivat kauniisti ja raskaasti, mutta Verenpisaran äänimaisemasta ei ole haettu väkivaltaista junttasoundia säröisine kitaroineen, vaan kuulijan huomio halutaan kiinnittää ensisijaisesti vokalisti Rami Raskin sanoituksiin. Miehen runomuotoisista teksteistä voi olla helposti useaakin mieltä, mutta ainakin ne toimivat tunnistettavana tekijänä. Sama pätee Raskin lauluun, joka on paikoin amatöörimäisen teatraalista ja huojuvaa, inhimillisenä lämmön välittäjänä kuitenkin ylivertaista.

Yhtyeen debyyttilevyllään saavuttaneen suosion ymmärtää, sillä kevyesti mystiset, mutta arkielämästä – usein puhtaasta itseinhosta – tunneskaalansa ammentavat tekstit voivat koskettaa hyvinkin suurta kansanosaa. Sitä vastoin Verenpisaran musiikillinen anti ei kanna täysillä levyn loppuun asti. Albumin alkupuolelle on kasattu vahvin materiaali, sillä mitä pidemmälle edetään, alkavat bändin eväät ehtyä. Mitä enemmän biiseissä on vauhtia, sitä vähemmän tulee pohtineeksi Verenpisaran pönäkkää rock-balladisoundia.

Ja tokihan omaehtoisuudesta huolimatta Happosadetta mielikuvia herättää. Etenkin sinkkubiisi Me tapoimme tunteen ja kovasti slaavilaisen melankolinen Kyllä me ovat iskelmällisyydessään silkkaa Viikatetta, ensinmainittu rautalankakitarassaan jopa identtisyyteen asti.