Kaksi albumia 70-luvun lopussa julkaissut Mauno Paajanen on yksi suomalaisen pop-historian kiehtovista kummajaisista. David Bowien ja muun taiderockin ohella Paajasen musiikki sai rakennustarpeita kaljabaari-iskelmän puolelta. Lauluntekijänä hänestä voi puhua jonkinmoisena Gösta Sundqvistin ja Risto Ylihärsilän sukulaissieluna, kipeämmän todellisuuden kuvaajana. Paajasen ilmaisussa kuuluu olennaisesti häiriintynyt pohjavire, joka vihjaa tekijän katsoneen maailmaa hieman toisella tavalla.
Kunnianhimoisesti toteutettu musiikki tuo tuulahduksen ajalta, jolloin sai vielä tehdä toisin – leikkiä, kokeilla, järkyttää tai olla pateettinen. Ensimmäinen levy (Poste Restante, 1978) äänitettiin isolla porukalla Finnvoxissa, mutta toisella (Psyko, 1979) oli tyytyminen Microvoxin kahteen raitaan. Budjetin pienuudesta tai Juha Björnisen vaihtumisesta Puka Oinoseen ei kuitenkaan ollut haittaa.
Paajasen tunnetuin laulu on Mikko Saarelan futurockaavan Organin levyttämä Kundi meikkaa, jonka alkuperäinen versio on sovitettu lähelle Lou Reedin Walk On The Wild Sidea. Joku saattaa muistaa myös Amulet-bändin versioiman Aito suomalainen ranskatar -renkutuksen.
The Voice Of Mengele oli helsinkiläisten pörrötukkaisten tyhjäntoimittajien bändi, josta voisi puhua rock-huijauksena, jos joku olisi huomannut yhtyeen edes sen elinaikana. I Can’t Sleep In Hell -albumin piti ilmestyä vuonna 1987, mutta levy-yhtiö meni konkurssiin. Ryhmän innoittajia ei tarvitse etsiä tuolloin suosionsa huipulla ollutta The Nights Of Iguanaa pitemmältä, sen näkee jo sisäkannen valokuvista.
Kohtalokkaan ja kaupunkilaisen sijaan The Voice Of M. kuulostaa keskinkertaiselta ja keskeneräiseltä. Perisuomalaisesta Paajasesta kosmopoliitiksi Twiggy Oliveriksi muuttunut mies kirjoitti ja lauloi valtaosan yhtyeen materiaalista, jonka jälkijättöisen julkaisun motiiveja on mahdoton ymmärtää. ”Vuosien jälkeen kaikki näyttää kovin lapselliselta”, sanoo Twiggy itsekin kansiteksteissään.