W.A.S.P.: Dying For The World

Kahdeksantoista vuotta on kulunut WASPin debyyttialbumista, jonka kappaleet elävät omaa elämäänsä ajattomina hard rock -klassikoina. WASPille on kuitenkin käynyt samoin kuin monelle täydellisen esikoislevyn onnenkantamoisena luoneelle ryhmälle; yrityksistä huolimatta samalle tasolle ei koskaan päästä ja lopulta lakataan yrittämästä.

Käytännössä WASPin viisi viimeistä albumia ovat noudattaneet samaa kaavaa: tehtaillaan nippu perusriffejä ja kun niitä on tarpeeksi, lyödään riffejä yhteen ja kutsutaan niitä kappaleiksi. Niiden päälle yhtyeen johtohahmo, laulaja-kitaristi Blackie Lawless laulaa omalla tunnistettavalla äänellään. Levyjen lähestulkoon identtisistä soundeista, kappalerakenteista ja soitosta kuulee, että levyt on tehty halvalla ja nopeasti. Varmaankin siksi, että ennakkopalkkioista jäisi mahdollisimman paljon käteen.

Verrattuna viimevuotiseen Unholy Terroriin on WASPin kymmenes studioalbumi rakennettu huomattavasti köykäisemmistä aineksista. Dying For The World on pelottavan huono levy. Keskiraskas Shadow Man avaa levyn kelvollisesti, mutta sitä seuraava My Wicked Heart on jo täynnä kliseitä. Iron Maidenin Afraid To Shoot Strangersin alkua mukaileva Black Bone Torso on teeskenneltyä hempeilyä, kun taas sitä seuraava menopala Hell For Eternity omaa yhden rasittavimmista pitkään aikaan kuulluista kertosäkeistä. Levyn parhaimmaksi kappaleeksi osoittautuu kulkeva Revengeance (Be Thy Name), joka kliseisyydestään ja typeristä riffeistään huolimatta toimii tarttuvan kertosäkeensä ansiosta. Muut biisit jäävät mitäänsanomattomiksi ja anonyymeiksi.

Seuraavaksi Lawlessin kannattaisi vakavasti harkita kunnon tuottajan ja sovittajan pestaamista studioon, mikäli haluaa saada Soundilta enemmän pisteitä ja tulla muistetuksi muutenkin kuin kehäraakkina, joka kerran osui kultasuoneen.