Ainakin The Obsessed, Saint Vitus, Spirit Caravan ja Shrinebuilder ovat bändejä, joista sabbathiaanista stonerdoomia jo pari vuosikymmentä kanavoinut Wino on tullut tutuksi. Bluesahtavaa jurnutusriffiä ja miehekkäitä mylvähdyksiä löytyy myös miehen soololevyltä. Soundimaailma on kuitenkin miltei päinvastainen kuin mainituilla säröjyrillä. Adriftilla ovat äänessä lähinnä mies ja akustiset kitarat. Ja kah, kitarismihan on hienoa ja rohea laulu kantaa vähemmälläkin volyymilla.
Musiikilliseksi irtiotoksi levyä ei silti kannata väittää. Pitkälti kaikki kappaleet ovat akustisella soitettua bluesheviä, tummasti vonkuvia kitarasooloja ja dempattuja dynkkyriffejä myöten. Välillä kuulee kuinka ”tähän kohtaan tulee rumpunostatus” ja ”tässä basso vetää tasaista lanausnuottia”.
Mukana on pari popimpaa rallatusta ja perinteisemmin bluesiksi miellettävää numeroa, mutta kyllä Adrift on selkeästi karvaisen heviäijän tekemä. Pisimmälle tontilta loikkaavat instrumentaalit Suzanes Song ja O.B.E. Viimeisen biisin paikkaa pitävä Green Speed on jo silkkaa stonerjyrää, vaikka komppi onkin akustinen.
Wino osaa asiansa totaalisesti myös mies ja kitara -kontekstissa, mutta promokirjeen vertaukset Johnny Cashiin ja Woody Guthrieen ovat liioittelua.