Kesällä Ilosaarirockissa vakuuttanut Portishead julkaisi debyyttialbuminsa tasan kaksikymmentä vuotta ja kaksi päivää sitten. Tuolloin, vuonna 1994 kolmetoistavuotias minä eli villiä Music Television -aikakautta: musiikkivideoita tuijottamalla löytyivät suurimmat suosikit niin grunge-, metalli- kuin vaihtoehtoisemmasta rockmusiikistakin.
Give me a reason to love you / Give me a reason to be a woman / I just wanna be a woman
Kolmetoistavuotiaana oli myös ensimmäisten tosi-ihastusten aika. Finninaamainen ja pitkätukkainen teinipoika katseli kaukaa ihaillen naispuolista luokkatoveriaan ja toivoi, että saisi tunnustettua syvät tunteensa häntä kohtaan. Kun sitten selvisi, että luokkatoverilla olikin tunteita vanhempaa teinipoikaa kohtaan, maailma mureni.
Samalla hetkellä jossain lähti soimaan Glory Box.
Ei, en halunnut olla woman, mutta kertosäkeen ensimmäinen lause järisytti teinipojan surkuhupaisaa maailmaa muka-osuvuudellaan.
Kun sitten oli aika käydä vierailulla levykaupassa, oli levyjenkuuntelupisteessä pakko kuunnella Dummy läpi. Kahdessa kohdassa teinin sielussa läikähti. Sour Times iski lohduttomuudessaan aivan täysillä. Samoin huikean kaunis ja surullinen Roads.
How can it feel, this wrong / From this moment / How can it feel, this wrong
Portisheadin debyytin julkaisusta on kulunut kaksikymmentä vuotta ja kaksi päivää. Nykyään, jos huomaa ajautuneensa samaan tilanteeseen kuin finninaamaisena ja pitkätukkaisena teinipoikana 20 vuotta sitten, elämä murjoo, on sydänsuruja tai tuntuu, että on paha olla, toiveikas, raukeakin musiikki auttaa ja lohduttaa. Se parantaa.
Dummy ei paranna eikä lohduta.
Se on kirpeä, hapan, maailmaansa upottava albumi. Dummy on musertava levy, ja nimenomaan siinä musertavuudessaan yksi hienoimmista pitkäsoitoista, joita on tehty.