”Puhtaalla sattumalla oli näppinsä pelissä” – Opeth-pelinavaus juhlii merkkipäivää

Opethin debyytti viettää synttäreitä.

Tukholmalainen Opeth nauhoitti ensilevynsä jo hyvissä ajoin vuonna 1994, mutta brittiläinen Candlelight Records julkaisi Orchid-albumin vasta 15. toukokuuta 1995.

Menneen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Opeth on tunnetusti noussut erääksi raskaan ja progressiivisen musiikkikentän arvostetuimmista nimistä, ja bändin levytyksistä on tehty erilaisiin medioihin kaikenlaisia listauksia. Niitä yhdistää usein se, että Orchid on lähes poikkeuksetta asetettu pahnan pohjimmaiseksi.

Tämä kertoo ennen kaikkea siitä, miten järkyttävän kovatasoista materiaalia Opeth on kyennyt tarjoamaan koko olemassaolonsa ajan. Sillä onhan toki niin, että hieman raakilemainen ja paikoin kulmikas Orchid ei ole Opethin kiiltävän discografian kirkkain kruunu, mutta suunnattoman tasokas progressiivinen death metal -pitkäsoitto se silti on. Maailmasta ei löydy moniakaan tämän genren yhtyeitä, jotka olisivat onnistuneet tekemään jotakin Orchidin tasoista koko olemaasaolonsa aikana.

Kuunnelkaapa vaikka 13-minuuttinen Forest Of October tai kiekon 14-minuuttinen avausraita In Mist She Was Standing. Esimerkiksi näistä kappaleista voi helposti löytää kaikki ne kiehtovat elementit, jotka tekivät Blackwater Parkin ja Ghost Reveriesin kaltaisista, vähän paremmin soitetuista, saumattomammin sovitetuista ja tanakammat soundit omaavista levyistä monisyisen death metalin ikuisia ja ikonisia kulmakiviä.

Mitkä ne Opethin rakennuspalaset – elementit – sitten aikoinaan olivat? No, niitä olivat esimerkiksi Morbid Angel -vaikutteinen death metal, Iron Maidenin tunnelmia henkivät kitaramelodiat sekä Pink Floydin ja varhaisten Scorpionsin ja Judas Priestin kaltaisten yhtyeiden progressiiviset sävyt. Siis esimerkiksi.

Alleviivattakoon vielä: se, että parikymppisistä muusikoista koostunut yhtye ja äänittäjä/tuottaja Dan Swanö kykenivät tekemään näin huomattavan monisyistä, omaehtoista, ilmeikästä ja rohkeaa materiaalia jo ensimmäisellä yrityksellä, on todellisen hatunnoston arvoinen asia. Sinne lokakuiseen, synkkään metsään olisi voitu rysäyttää näin haastavan materiaalin kanssa hyvin helposti, mutta mitä vielä: Opeth pysyy hämyisän kuunsirpin valaisemalla polulla koko 65-minuuttisen matkan.

Mutta taisi kiistattoman lahjakkaalla yhtyeellä ja erityisesti sen kipparilla Mikael Åkerfeldtilla olla vähän onneakin matkassa.

–  Olin tuolloin täysin rahaton kaveri, eikä minulla olisi ollut ikimaailmassa varaa ostaa kunnon akustista kitaraa. Satuin kuitenkin olemaan töissä akkareita myyneessä kaupassa, ja sain sieltä lainaksi tasokkaita soittopelejä. Niitä tuli sitten käytettyä hyvinkin paljon ensimmäisen albumin säveltämisessä ja nauhoituksissa. Puhtaalla sattumalla oli siis näppinsä pelissä alkuaikoinamme, sanoo Åkerfeldt.

– Akustisista osuuksista tuli eräs Opethin ”omista jutuista” ja ne antoivat soundillemme reilusti omaleimaisuutta. Jos nimittäin miettii 1990-luvun puolivälin death metalia, niin siellä ei kauheasti akustisia keppejä kuultu. Hah hah!

Lisää aiheesta esimerkiksi Wikipediassa.

Orchidin pariin pääsee tässä alla: