Kalifornialaisen heavy metal -yhtye Butcher Babiesin laulaja julkaisi Facebook-sivuillaan pitkän tarinan omasta elämästään, jonka hän toivoo auttavan kaikkia masennuksen ja erinäisten muiden ongelmien kanssa painivia faneja ja antavan näille rohkeutta hakea apua. Heidi Shepherd kuvailee raadollisesti ja rehellisesti omaa taisteluaan masennusta ja syömishäiriöitä vastaan.
”Viime aikojen ’julkkis’-itsemurhien jälkeen tuntuu siltä, että minun täytyy jakaa tämä teille ja kertoa, että aina on olemassa toivoa ja valoa. Ette ole yksin!” Shepherd aloittaa.
”Masennus ei ole vitsi ja minä olen siitä elävä esimerkki. Olen taistellut masennuksen kanssa koko elämäni ja vasta nyt tuntuu, että olen vihdoin oppimassa elämään sen kanssa. Nuoruudessani elin kuitenkin kuin eri planeetalla. Olin ja olen edelleen erilainen monilla tavoin: Dumbo-korvainen, isonenäinen, pisamanaamainen, läski poikatyttö, joka pukeutui kuin orpo ja niin edelleen. Lapset ovat todella julmia! Lisäksi vanhempani vihasivat toisiaan ja elin keskellä sotatannerta.”
”Ajatusteni kiduttamana vedin itseni syvemmälle ja syvemmälle masennukseen. Suvussani tunteista ja ajatuksista ei saanut puhua, joten käperryin kuoreeni. Mikään ei tuonut iloa. Pärjäsin urheilussa, voitin palkintoja ja mestaruuksia, mutta en tuntenut mitään. Vihasin kaikkia ja kaikkea, mutta ennen kaikkea vihasin itseäni. Velloin itsesäälissä ja minua kiehtoi ajatus lopettaa tämä kärsimys itse. Yritin löytää onnea ja sopeutua yhteiskunnan normeihin uskonnon kautta, mutta näin vain, miten se sai ihmiset kilpailemaan paremmuudestaan ja hurskaudestaan.”
”14-vuotiaana aloitin rituaalin, jonka oli tarkoitus tehdä minusta kaikkein kaunein, laihoin ja onnellisin tyttö, mutta joka lopulta pilasi koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuden. Minusta tuli porsliinialttarin orja ja bulimia otti vallan elämästäni. Siitä tuli pakkomielle, likainen pikku salaisuuteni. Tätä jatkui aina kouluaikojen läpi aina Butcher Babiesin ensimmäisiin vuosiin saakka.”
”Nämä kaksi sairautta tekivät minusta vihaisen ja häijyn hirviön. Menetin perheeni, poikaystäväni, työpaikkani, ystäväni ja lopulta mieleni, jos sellainen vielä oli tallella. Sitten käännyin huumeiden puoleen, mikä oli typerää. Menin naimisiin, koska ajattelin sen auttavan. Ei auttanut. Jotain oli tehtävä, sillä tämä ei ollut elämää. Tapoin itseäni hitaasti. Musiikki oli ainoa asia, miksi en riistänyt itseltäni henkeä.”
”Kärsittyä yli kymmenen vuotta tapasin tytön, joka suositteli lääkäriään minulle. Luulin aina, että masennus on häpeällinen asia, joka tekee sinusta muita huonomman. Niinpä en koskaan puhunut siitä kenellekään vaikka tosi asiassa se oli kaikkein tärkein asia: puhua jollekulle, joka ei tuomitse. Minulle määrättiin näitä pieniä, vaaleanpunaisia pillereitä, joita otan päivittäin. Elämäni muuttui! Sain helposti sitä kemikaalia, joka aivoistani puuttui.”
”Jos olisin nuorena uskaltanut puhua jollekin, olisin välttänyt kaikki nämä vihan vuodet. Nyt tunnen itseni kuin uudestisyntyneeksi ja löysin uuden ilon elämään. Masennus voi ja johtaakin vakaviin ongelmiin. Jos siihen lyödystä tabun leimasta päästäisiin eroon, moni ihmishenki pelastuisi.”
”En väitä, että se on helppoa, mutta on todellakin vaivan arvoista tunnistaa ongelma ja puhua jollekin. Koululääkärille, perheenjäsenelle, opettajalle, naapurille, kenelle tahansa. Loppujen lopuksi elämä on kaunis asia ja sinä ansaitset elää ja rakastaa sitä!”