Arkistojen aarre: Se vuonna 1982 – Futurismia Svetosnojessa

Kesällä 1982 Soundin toimittaja Juhani Kansi matkusti Jyväskylään jututtamaan Se-yhtyeen Yaria. Värikkään haastattelun lisäksi saatiin otteita Yarin matkapäiväkirjasta.

SE – FUTURISMIA SVETOSNOJESSA

Teksti: Juhani Kansi
Julkaistu alun perin Soundissa 8/1982

Heräsin kahdeksalta äkäiseen ääneen Yarin olohuoneessa. Kömmin ulos makuupussista, pyristelin höyhenet, ja kurkistin olohuoneen oven himmeästä lasista. Toisella puolen näkyi pieni hahmo, joka kumautteli ovea: – Ääääääääää, auki! Olin tainnut vallata leikkihuoneen. Luikin nolona vessaan.

Olin tullut edellisenä iltana Jyväskylään. Toimitusjohtaja P.A. Ulmanen otti minut arvokkaaseen tyyliinsä vastaan ja johdatti Ruutin baariin.

Ulmanen ja Yari ovat nyt johtajia. Heidän firmansa on nimeltään Banaaniconga Ky, kommandiittiyhtiö, joka hoitaa Se-yhtyeen asioita, kuten menoja, tuloja, veroja, sopimuksia ja muuta sellaista.

Kävelymatkan päässä sijaitsi Banaanicongan toimitalo. Nousimme kymmenennen kerroksen jääkiekkohuoneeseen, jossa tapasimme Yarin. Rentouduimme ja otimme vastaan muut vieraat; Sen rytmimestarin Loskan ja Sen miksaajan-laitepäällikön Hessun. Jokainen sai muodostaa oman joukkueensa, olihan edessä kiihkeä Cup. Loppuratkaisu oli yllätyksellinen, olihan vieraileva joukkue Telefunken juuri antanut kyytiä kotikentälle lämmittelyottelussa. Näin siinä kuitenkin kävi: ensimmäinen palkinto joukkueelle Toronto, toinen Goals Scored, kolmas Visitors, neljäs Telefunken ja viides Uralin Jymy.

Tulin vessasta ja hymyilin. Pieni tyttö katsoi minua silmät pyöreinä ja perääntyi nurkkaan. Nolona menin keittiöön. Joimme Yarin kanssa aamuteetä ja nautimme pari valkosipulileipää – valkosipuli on Yarilla veressä. Kun Hanna lähti viemään Mariaa päiväkotiin, jäimme Yarin kanssa kaksistaan. Yari soitteli välillä pianoa, nuottitelineellä oli paksu opus: Elvis Costello, A Musical Dictionary.

Yari puhui siitä, kuinka musiikki saa aamulla oikein käytettynä ihmisen virkistymään ja hyvälle mielelle. Niinpä hiljennyimme kuuntelemaan aamumusiikkia.

YARIN AAMUMUSIIKKI 24.6.1982

– Sibelius: 6. sinfonia, 1 osa.

– Porthmouth Symphony Orchestra: Peer Gynt, osa Aamu. Klarinetissa Brian Eno. (Tässä orkesterissa soittavat henkilöt, jotka ovat aina halunneet soittaa sinfoniaorkassa, mutta ovat olleet liian huonoja päästäkseen yhteenkään. Tämän orkan tasovaatimuksena on: ei saa osata soittaa. Tästä syystä Peer Gyntin aamuelämys oli tosi mahtava.)

– Bongo Dog Doo-Dah Band: Look Out There’s A Monster Coming.

– The Beat: Tears Of A Clown.

– Danny: Painajainen (vanha Jorge Benin piisi Mas que nada).

– Danny: Salattu suru (Danny & Renegades).

– 801: Live, Baby’s On Fire, Miss Shapiro/You Really Got Me. (801:ssä soittavat mm.

Eno ja Manzanera).

– Harry Nilsson: Many Rivers To Cross (Jimmy Cliffin piisi, tuottajana Lennon).

– Barbara Lewis: Baby I’m Yours (V. McCoyn piisi Stardust-LP:Itä).

– T. Rex: Electric Slim & The Factory Hen.

– Carol Grimes: That’s What It Takes.

– Buzzcocks: Even Fallen In Love.

FUTURISMIA SVETOSNOJESSA
(Yarin matkapäiväkirjasta, toim. J. Kansi)

Ja illalla oli yhtyeellä nimeltään Se esiintyminen Svetosnojessa (entinen Rättijärvi), Neuvostoliitossa. Tietenkin päivä oli aurinkoinen ja kaikkia nauratti ja auto tuntui lentävän.

Lappeenrannasta tuli mukaan mies nimeltään Kai Holm, jota ilman keikkaa ei olisi ollutkaan. Hän oli käynyt usein rajan takana ja kertoi mitä oli odotettavissa: että rajanylitys on vaivatonta, viisumiakaan et tarvitse, pelkästään kulkulupa, koska paikka on Saimaan kanavan alueella, ja että koivut ja järvet ovat Neuvostoliitossa ihan saman näköisiä kuin Suomessa, ja ihmiset ystävällisiä jne.

Ohi pörhälsi silloin tällöin muutama sotilasajoneuvo, muttei kukaan ollut kiinnostunut meistä, eikä kukaan etsinyt niitä kymmentätuhatta raamattua ja kahtasataa kiloa huumeita, joita olisi voinut olla piilotettuna PA-laitteistoon.

Ja tietenkin tulimme perille.

Kanavan varrella ja metsän ympäröimänä sijaitsi kaksikerroksinen tyylikäs rakennus. Ehkä 20-luvun futurismia? Asutusta ei näkynyt missään. Ovikin taisi olla valmiiksi avoinna.

Kai kertoi, että ihmiset tulevat tänne busseilla esimerkiksi sellaisesta kaupungista kuin Viipuri.

Leppoisa iltapäivä auringossa, kamoja pystytellessä ja kanavan varrella istuen. Lähellä oli sulku ja yksi sisävesialus lipui ohi. Me vilkutimme ja meille vilkutettiin.

Tämäkö on rock’n’rollia?

Bändi osti tyttöystäville hajuvettä nimeltä Punainen Ruusu ja kumosi heille maljat.”

Talon kellarissa oli biljardipöytä. Ei mikään markalla toimiva leikkikalu, vaan sellainen isojen miesten peli, jossa palloa ei saa pusseihin edes suoraan kymmenen sentin päästä lyömällä. Toisessa kerroksessa oli kirjasto, ravintola, konserttisali ja muuta tarpeellista. Lavalle mahtui vain puolet kamoista, ja piti yrittää soittaa niin hiljaa kuin mahdollista.

Venäläisiä alkoi tulla ja tarjoilu pelasi. Täysi juomalasillinen vodkaa maksoi pari markkaa, viski oli tietenkin puolet kalliimpaa. Bändi osti tyttöystäville hajuvettä nimeltä Punainen Ruusu ja kumosi heille maljat.

Konserttisali täyttyi kaikenikäisistä ihmisistä. Eturivi oli täynnä pappoja rinnukset pullollaan kunniamerkkejä.

Se soitti lyhyen ja hermostuneen setin ja biisien välillä Yari kertoi aina jotain sisällöstä ja tulkki yritti kääntää kaiken venäjäksi.

Seuraavana esiintyi neuvostoliittolainen rock-bändi. He eivät olleet tyytyväisiä Sen kamoihin, joista puuttui kaiku, vaan toivat omat vahvistimensa, jotka kuitenkin kieltäytyivät toimimasta. Kansa alkoi yskiä ja liikehtiä, eikä mitään tapahtunut. Äkkiä hyppäsi jostain esiin jumalaisen kaunis tyttö, etsi jostain radion, valitsi sopivan kanavan ja alkoi tanssia!

Olimme mykistyneitä. Tanssi kesti niin kauan kunnes pojat saivat laitteistonsa toimimaan. Kaikki taputtivat.

Tämäkö on rock’n’rollia?

Bändi oli aika tavallinen neuvostorock-yhtye. Siististi soitettua ja komeasti äänissä laulettua tanssimusiikkia. Tietenkin mielettömästi kaikua.

Keikan jälkeen muusikot kehuivat toisiaan ja kohottivat maljoja. P.A Ulmanen sai Buzzcocks-badgestaan komean iskurityöläisen merkin. Saimme paljon Moskovan olympialaismerkkejä, ja meillä ei ollut antaa kuin käytettyjä kieliä ja plektroja. Suomessa ei ole tapana antaa keikan jälkeen muille bändeille lahjoja, joitain ei edes moikata.

Jotkut puhuivat englantia ja heidän suosikkibändinsä oli tietenkin Beatles, ja uudemmista Smokie. Myöhemmin Yari kävi laulamassa Viipurin Ilmasotakorkeakoulun rockbändin kanssa :Yesterday.

Ja vodkalasillisia riitti kunnes tuli valomerkki. Se tarkoitti, ettei vodkaa eikä muutakaan myyty enää laseittain, vaan piti ostaa koko pullo. Se maksoi kaksikymmentäviisi markkaa. Joku yritti hillitä tahtiaan ja kävi ostamassa tuoremehua, joka oli niin hirveää, että juomat piti edelleen juoda raakana.

Tuli valomerkki. Se tarkoitti, ettei vodkaa eikä muutakaan myyty enää laseittain, vaan piti ostaa koko pullo”

Yksi papparaisista tuli taputtamaan olalle ja kehui suomalaista rockmusiikkia mielenkiintoiseksi.

P.A. Ulmasella oli kädessään kitara ja Yarilla rumpukapulat, ja he päättivät lähteä soittamaan rokkia. Onneksi heidät saatiin estettyä.

Sitten juostiin biljardipöydän ympäri kilpaa ja lainattiin kirjastosta V.I. Leninin englanninkielisiä teoksia ja huudettiin.

Tämäkö on rock’n’rollia?

Ja tietenkin piti lähteä. Venäläiset olivat enempi järjissään ja pystyivät auttamaan kamojen roudauksessa. He antoivat vielä lähtiäislahjat: auto täyteen Pietarin limppua.

POHJALLA

– Se oli tärkee ja hyvä juttu, koska se oli tavallaan kaiken alku, me oltiin niin innoissaan. Levystä tuli upee, koska kaikki anto parhaat biisinsä. Tää kiertue oli mitä oli, muutamia viikonloppukeikkoja. Jossain Itä-Suomessa oli yks konsertti kello kymmeneltä sunnuntaiaamuna… pitelin toisella kädellä mikkiä ja toisella hieroin silmiä auki. Me soitettiin riisipuuropalkalla ja koko jutusta jäi paljon hyviä muistoja, voi sitten vanhainkodissa tarinoida.

…JA ME TEHTIIN RAKKAUTTA

– Siitä tuli tavallaan mun soololevy, mä hän soitin siinä niin paljon yksin, ja keikoilla sitä ei oo koskaan esitetty pätkääkään. Me soitettiin silloin jo Pahaa unta -levyn matskua ja muutenkin oli sellainen fiilis, että halus vaan rymistellä. Tää levy tuntuu täysin sopimattomalta keikoille ja varmasti ihmisillä olis ollu vaikeuksia tanssia sen tahdissa jossain Muhosjärven Seuraintalolla. Toiset pitää sitä meidän parhaana levynä, niinku toiset Pahaa Unta. Jotkut taas on ruvennu sietää meitä vasta Banaanicongan jälkeen.

KUIN PALJON SIITÄ ON TOTTA

– On hassuu et monia ihmisiä vaivaa toi juttu. Että onks se totta vai ei.. Onks sillä jotain merkitystä? Jos se on kuulijalle totta, niin eikse riitä?

– Se on totta, mut ei see oo dokumenttia. Emmä tunne ketään jolle ois tapahtunu noin, mut mä tiedän ihmisiä, joille on sattunut jotain toilasta. Jos mä kirjotan laulun, sanotaan vaikka jonkun ihmisen iltapäivästä, niin ei se mitään kertois, mut iltapäivään voi mahduttaa kaiken tärkeen ja oleellisen. Niinku elokuvat: kahdessa tunnissa sujahtaa koko elämä. Todellisuutta käytetään vaan hyväks… siitä valitaan kiinnostavimmat palat ja sitt sekotetaan.

PAHAA UNTA?

– Joku sano, ett jos me oltais tehty tää levy ensimmäiseks, me oltais paljon kuulusampia nyt, mutta emmä usko. Se ois ollut paljon huonompi levy, koska me ei oltais oltu siihen vielä valmiita. Sitä tehtiin aika kauan. Jotain puol vuotta me ravattiin studiolla ja ääniteltiin. Välillä tehtiin uusia sovituksia, ja sit mä muuttelin sanotuksia, tein uusia piisejä ja tiputettiin sopimattomii pois.

– Jukalla (Peurasaari) oli helvetin tärkee osuus siinä. Tää kitaraviidakko luo just sen tunnelman, mitä siinä tarvitaan. Ja siitä levystä alkoi meidän läheinen yhteistyö Aarnion Pekan kanssa, jonka ansiosta tolla levyllä se kaaos pysyy kasassa.

– Kun oon jutellu ihmisten kanssa tästä levystä, niin oon yllättynyt miten paljon niiden vaikutelmat eroo toisistaan, ja varsinkin mun mielikuvista. Monet kokee sen levyn ahdistavana, mihin varmaan vaikuttaa myös mun lauluääni. Mä yritin siihen aikaan laulaa kuin Costello, ja mun äänellä siitä tuli aika kireetä ja ahdistavaa, vaikka studiossa saattoikin olla pelkkää iloa ja hihitystä.

– Sen levyn teema on ahdistuneisuus, ne laulut kertoo ahdistuneisuudesta, mutten muistaakseni ollu sillan mitenkään ahdistunut. Jos mä laulan että MINÄ, niin ei se välttämättä tarkota mua. Mä en vaan osaa tehdä lauluja HÄN-muodossa.

– Sillan kun se levy sit tuli, mä tajusin et tämä on huippu tällä bändillä, et parempaan ei pysty, et pitää ruveta tekee soolojuttuja tai perustaa uus bändi. Mut ei sitä kuitenkaan perustettu, se vaan muotoutu itsestään, melkein huomaamatta. Ei ehtiny ees vaihtaa bändin nimee.

– Ensin tuli Ekin (Okkonen) tilalle Eeva (Koivusalo), joka soitti ekan kerran Joku muu -singlellä. Sit Ulmanen meni sekasin ja lähti siviilipalvelukseen kertomatta siitä kellekään. Sit lähti Peurasaari. Me tehtiin kymmenkunta keikkaa pelkästään triona, kunnes saatiin Siitosen Tapsa (urku), ja tää juttu alko hahmottua. Ja sit Ulmanenkin selvis ja lopetti sen palvelun. Se on myyny sähköpianonsa pois, mikä oli tervettä. Tällasella kokoonpanolla siihen oliskin kyllästynyt äkkiä.

BANAANICONGA

– No se nimi tulee sellasesta Hugo Prattin piirtämästä sarjakuvasta kun Corto Maltese. Ja se on tyytyväinen ja iloinen levy, ilman mitään vitsejä. Se on musiikillisesti yksinkertaisempaa kuin Pahaa unta?, mut se muoto taas poikkeaa tavanomaisesta.

NIITÄ PIISEJÄ PITÄÄ KUITENKIN KUUNNELLA USEEMPI KERTA ENNENKUIN NE SELKENEE

– Mun mielestä hyvät piisit tarviikin useemman kuuntelukerran. Nää tällaset rallit, jotka jää soimaan kerran kuultuaan perustuu siihen, että niissä on niin paljon käytettyä kamaa, että ihmiset tuntee ne ennen kuin ne kuulekaan musiikin… samat sointukulut, samat melodiat, samat sanat. Tietysti mitään Todella Uutta ei tän duuri-molli-systeemin kanssa kukaan keksi, mutta jotkut pystyy kuitenkin yhdistelee asioita tuoreella tavalla ja syntyy kestävää tavaraa, niinku vaikka Lasten mehuhetki. Jos haluaa tätä tuttua ja turvallista sävelromua, niin ei tarvi kuin avata radio.

SINGLET

– Jos LP:t on romaaneja tai novelleja, niin singlet on runoja. Me ollaan tehty jotain kymmenen singlee. Niitä ei oo julkastu LP:llä, koska ne ei olis sopinu sinne. Ehkä niistä joskus kasataan kokoomalevy. Mulla oli alun perin Banaanicongasta ideana, et se olis julkaistu viiden singlen pakettina, mutta kustannukset olis ollu liian kovat. Eihän Suomessa kannattais ees mitään singlejä tehdä, niitä myydään niin vähän.

SÄVELTÄMISESTÄ

– Kaikki piisit lähtee pienistä ideoista, joita tulee ihan missä vaan. Mä kirjoitan niitä nuoteille ettei ne unohtuis. Ja sit mää vaan teen… saan lisää ideoita. Toiset mä sävellän pianolla ja toiset kitaralla, ja niistä tulee ihan erilaisia. Pahaa unta? on tehty pianolla ja Banaaniconga kitaralla. Eka levy on vähän kumpaakin. Kitarasta lähtee enempi riffejä ja sellaisia sointukiertopiisejä, kun taas pianolla saa rikkaampaa harmoniaa. Sit mä oon parempi pianisti kuin kitaristi. Kitaraa kun oppii, sitä käy samalla läpi rock’n’rollin historiaa. Piano on enempi klassista.

– No nuotit on sitten ihan oma maailmansa. Piisiin tulee ihan erilainen asenne sillan kun sen kuulee, kuin et näkee sen kirjotettuna. Sitä pystyy tarkastelee piisiään ihan ulkopuolisena, tavallaan, ja kaikki tollaset omat maneerit huomaa paljon helpommin, ja sit voi tuottaa iloo itselleen keksimällä jotain muuta. Ja mieluummin mä opettelen muiden piisejä nuoteista kuin levyltä. Nimenomaan sillain kun haluaa tehdä jostain piisistä sovituksen bändillä. Levyllä sitä jää kiinni siihen alkuperäisversioon.

– Tietenkään nää nuotit, ja varsinkaan musiikkioppilaitokset ei sovi kaikille. Joskus tiedosta voi olla vaan haittaa. Mä oon opiskellu näitä teorioita just sen verran kun mulle on ollu apua niistä ja mua on kiinnostanu. Mitään paperia en oo menny hakee, enkä ala teorian opettajaks, paitsi jos on pakko.

– Mä oon aina tehny niin, et mä teen piisit valmiiks ennen kuin mä alan sanoittaa niitä. Joskus mä oon kokeillu toisinpäinkin, mut niistä ei oo vaan tullu hyviä.

”Ei sun tarvi olla mekaanikko osaakses ajaa… mut siinä on oma ilo kun tietää miten se auto toimii”

– Kaikki yleensä puhuu vaan sanoista, ja se on aika hassua, mut tietenkin luonnollista, koska niin harva pystyy kertomaan miks joku piisi on hyvä. Ne pystyy vaan kertoo miten se vaikuttaa niihin. Ja niinhän sen pitääkin olla, ei sun tarvi olla mekaanikko osaakses ajaa… mut siinä on oma ilo kun tietää miten se auto toimii. Sillain tietää kans et miks se ei toimi, silloin ku se ei toimi. Sanat on taas tätä suomen kieltä, kaikki pystyy vaikka kirjottaa ne paperille ja ymmärtää ne kirjainsymbolit… eikä nuotit ois sen vaikeempia.

DIKTAATTORI

– Kyllä mä varmaan jonkinlainen oon: mä sävellän kaikki, sanoitan kaikki, etin vieraat piisit ja sit vielä laulan ja soitan kitaraa. Se toimii vaan koska muut on pitkälle samaa mieltä niistä. Ei mun tarvii tapella niitä juttuja läpi. Ulmasen, Eevan ja Loskan osuus on ratkaseva, vaikka ne ei ookkaan sillai esillä kuin mä. Muiden ihmisten kanssa tulis erilaista musiikkia ja senhän huomaa kun kuuntelee vaikka noi kolme LP:tä peräkkäin. Niissä on jokaisessa ihanku eri bändi. Minä ja Pekka (Ulmanen) ollaan ainoat samat tyypit.

VARAULOSKÄYTÄVÄ

Haluatko sä paljastaa itseäsi kuulijoille?

– Emmä tiedä haluanko tai en, mutta sitähän mä teen. Kaikki jotka kirjottaa tai maalaa tai säveltää tai mitä tahansa, paljastaa osan itsestään… vaikka tekis tyhjänpäiväisiä piisejä jostain kaukaisten saarten tuntemattomista asukkaista, sekin kertoo jotain. Ehkä siks kukaan ei halua kertoa ja selittää piisejään, tai jos ne kertoo, ne kertoo vaan määrätyt asiat. Kaikki taiteilijat on olleet enemmän ja vähemmän ihmisiä, jotka purkaa näihin juttuihinsa kaiken sen, mitä ne ei pysty muuten tuomaan ulos, eli viettämään normaalia, tasapainosta elämää. Laulujen tekeminen on sellainen varauloskäytävä.

KIRJAT… ELOKUVAT

– Mä oikeestaan vietin nuoruuteni kirjastossa, ja siitä on jäänyt tapa, samoin kuin elokuvista. Mun äiti oli elokuvateatterissa lipunmyyjänä ja mä pääsin ilmaseks kaikkiin kaupungin kuviin, ja niistä on aina voinu varastaa hyviä ideoita. Köyhän pikajuna ja Viimeiseen hengenvetoon on leffoja, joilla ei oo paljoo tekemistä samannimisten piisien kanssa. Sitä vaan rupee kehittää omia juttuja. Sitä vois sanoo inspiraatioks. Esimerkiks. Mutt inspiraatio on vaan itu, josta se piisi pitää saada hikoilemalla esiin.

”Inspiraatio on vaan itu, josta se piisi pitää saada hikoilemalla esiin.

– Mä uskon työhön. Laulujen tekijä on samanlainen työläinen kuin räätäli tai suutari tai kokki. Se voi olla kanssa samanlainen kuoleva ammattikunta. Koneet rupeis muokkaan vanhoista piiseistä uusia yhdistelmiä… Ensimmäisethän sävellettiin jo kymmenen vuotta sitten, ja sen jälkeenhän laitteet on kehittynyt hirveesti, mutt emmä sitä pelkää, enkä mä pelkää teknologiaa enkä kaupunkilaistumista. Se on tie joka me valitaan ja hyväksytään. Kaikki nää luonnonsuojelijat on hirvee vähemmistö, ehkä ne tulee aina olemaankin.

ARVOSTETAANKO SETÄ TARPEEKSI?

– Kyllä ne arvostaa jotka tietää meidät, mut niitä ei niin hirveesti oo. Toi arvostus on sellasta, ett se näyttää kyllä muuttuvan kun bändit tulee suosituiksi, kun massat lähtee liikkeelle. Ei me olla koskaan yritetty karttaa suosiota tai kerjätä sitä. Totta kai mä olisin iloinen jos meidän levy olis ykkönen, ja ett meillä riittäis keikkoja. Ei tää kituminenkaan mitään hauskaa ole. Mut emmä rupee asioita sen vuoks, haistelee ilmaa, ett mikä nyt myis. Ei me siinä mielessä olla viihdyttäjiä, vaikka se on nastaa ett ihmiset viihtyy. Meillä on uskollinen yleisö, joka jaksaa käydä kuuntelemassa meitä, niin että tällä jutulla on eläny.

– Kesä kyllä näyttää keikkojen kannalta hirveeltä. Ei oo muuta kuin ne kaksataaseitsemänkymmentäkolme festivaalia. Ja ne on sellasia, ett ne ottaa nää suuret yleisönkerääjät, ja sit paikkakunnan omia bändejä jollain nakkimakkarapalkkiolla, ja me ollaan just siinä välissä… Kukaan ei uskalla järjestää tavallisia tansseja, naapuripitäjässä on kuitenkin jotkut uskomattomat lato-rock juhlat.

– Tää bändi täyttää tänä kesänä kuus vuotta, ja se on aika pitkä aika, ja mä oon suurin piirtein tienny mitä tää on. Mun isä oli aikoinaan kans soittamassa pitkin Suomee. Mä pääsin joskus mukaankin ja samanlaista leikkiä se on vieläkin. Käydään tuhlaa rahat james-bond-kävelykeppiin joka ampuu muoviluoteja. Tää on yks parhaita tapoja kun ei haluu ruveta aikuiseksi.

MAAILMAN KOVIN PIISI

Mistä sä saat virikkeet lauluihisi?

– Kaikkialta. Omasta ja muiden elämästä. Kuvista, muista piiseistä, kirjoista, roskiksesta, auringonpaisteesta, ihan vaan kaikkialta. Sit niistä kasaa sellasen yhdisteen, johon on tyytyväinen. Vähempi ei kelpaa. Sitä tavallaan yrittää tehdä sitä ”maailman kovinta piisiä”, ja toisaalta päästä selvyyteen itsestään. Suunnilleen kaikkihan tekee sitä samaa laulua vaan uudestaan ja aina yrittäen parantaa sitä… niinku jotkut maalarit maalaa vaan koko elämänsä omena-asetelmia.

JULKINEN YARI

Onko julkinen Yari kovin eri juttu kuin Jari Knuutinen?

– Varmasti. Koska emmä kotona seiso satojen ihmisten edessä vahvistimien pauhatessa perkeleellisellä volyymilla, laulamassa piisejä. Tottakai mä kotonakin laulan, mutta se on niin erilainen tilanne … vaikkei siellä salissa olis ku yks, sekin kahvion puolella, niin se vaikuttaa. Ei siinä tarvi mitään roolia ottaa, se tulee itestään.

– Toi Yari on vanha juttu. Mä vaan rupesin keskikoulussa kirjottaa aineisiin aina nimeni yyllä, ja se oli tietysti sitä, että halus olla erikoinen. Ja se vaan jäi. Sillä tais olla jotain tekemistä Yoko Onon kanssa. Siihen aikaan mä sekosin Grapefruitiin, joka löyty tästä muutenkin uskomattomasta Kemin kaupunginkirjastosta.

ROCK’N’ROLL

Mikä suhde sulla on tähän rock’n’roll-elämäntapaan?

– Se on vähän sama kun Helsinkiin, ja se on taas kun Linnanmäki… et siellä on helvetin hauska käydä, mut asuminen ois kyllä mulle rasittavaa. Nää pelit kun saa susta otteen, niin irti pääsee vasta kun rahat loppuu.

– Kun asuu täällä Suomessa, missä tää koko juttu on sellasta hiekkalaatikkomeininkiä, niin ei sitä voi oikein ottaa tosissaan. Ehkä se just erottaa suomalaisen rokin ison maailman menosta, että täällä ei sillai oteta tosissaan. Musiikki otetaan tosissaan, mutt sit tää  kaikki muu. Täytyy olla sellanen ”jalat maassa ja hattu päässä” -asenne. Sikshän kaikkein kornimpia bändejä on just nää ronski gangit ja pera & dogsit, jotka tuntuu elävän siinä unelmassa, että kyllä täälläkin. Sillon musiikki menettää sen uskottavuuden.

STRUITS!

Turhaudutko sä koskaan lauluntekijänä olemiseen?

– Tottakai, suunnilleen joka kerta kun tekee biisin. Mulla se on tosi hidasta. Mä teen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Välillä. mä vaan istun ja tuijotan paperia, ja välillä mä rupeen lukee lehtiä, ja sit mä taas istun kahdeksan tuntia, enkä saa muuta aikaan kuin että vaihdan kahden sanan paikkaa. Sit mä ajattelen niitä onnellisia, jotka tekee biisin viidessä minuutissa taksissa matkalla studiolle, ja sit mä ajattelen, että saatana kai nyt mäkin osaan, runttaan piisin kahdessa ja puolessa, struits!, ja sit mä luen sen: Hirvee. Mut sit on kertynyt tarpeeks painetta päähän ja se piisi tuleekin valmiiksi melko vaivattomasti. Sit on taas valmis tekeen vaikka mitä. Mä oon joskus miettinyt, että onks mitään muuta tapaa, mutt minkä takia pitäis olla?

”JA YYKS GIN!”

(Yarin matkapäiväkirjasta, toim. J. Kansi)

Paluumatkalla pysähdyttiin Savonlinnassa siihen sataman lähellä olevaan kuppilaan. Naapuripöydässä istui neljä keski-ikäistä neekeriä, ja pitivät Hauskaa. Hilpeitä juttuja. Naurua.

Tilattiin. Yari alkoi miettiä, että miksi noi on niin tutun näköisiä. ”TÄNNAN OSTHETAN, HALVVAN MAUKASTHA LAKRITSHA…”

Jumalauta: Delta Rhythm Boys!

Kävimme pöytään, Rhythm Boyseilla oli muutama päivä lomaa, ja kiersivät ympäri Suomea. Tutustuivat kansaan. Se kaikkein pienin niistä, joka laulaa ne korkeat äänet, oli hauskin. Hilpeitä juttuja. Naurua. Tilattiin. Ja mitä tahansa muut tilasivat, tämä pienin sanoi aina:

– Ja yyks gin!

”Se meni niin hauskaksi, ettei niin hauskaa voi olla ravintolassakaan ja täytyi lähteä.”

Entistä hauskempaa. Se meni niin hauskaksi, ettei niin hauskaa voi olla ravintolassakaan ja täytyi lähteä. Delta Rhythm Boys halusi mukaan ja meidän keikkabussissa on aina tilaa neljälle hauskalle neekerille.

Seuraavana päivänä pyörittiin ympäri Jyväskylää. Paikallisessa tavaratalossa piti olla Katri-Helena esiintymässä, mutta häntä ei kuulunut.

Yleisöä oli melkein hyllylläkin. Meidän vieressämme tavaratalon johtaja väänteli käsiään ja kiroili: – Hemmetin hemmetti! Koivusalon Eeva selitti Rhythm Boyseille mistä oli kysymys ja he sanoivat voivansa laulaa. Yari meni johtajan luo ja puhui. Tyyppi meinasi pyörtyä, mutta kysyi mitä se maksais.

– 42 pulloa Koskenkorvaa.

Ja se pienin Delta huusi:

– Ja yyks gin!

 

Teksti: Juhani Kansi
(kursivoidut kohdat Yarin matkapäiväkirjasta)

Julkaistu alun perin Soundissa 8/1982

Lisää Arkistojen aarre -juttuja löytyy täältä.