Green Dayn suurimpana saavutuksena voitaneen pitää sitä, että reilut kymmenen vuotta alkuperäisestä punkaallosta myöhästynyt yhtye on kyennyt muokkaamaan Sex Pistolsin, The Clashin ja Buzzcocksin perinnön gaala- ja stadionkelpoiseksi rockiksi. Kuuden albumin jälkeen American Idiot (2004) ja 21st Century Breakdown (2009) osuivat varsinaiseen kultasuoneen.
Myyntilukujen huimatessa päätä ja palkintokaapin käydessä ahtaaksi Green Day keksi hakea luomistyölleen motivaatiota ennen kokeilemattomalla keinolla. Virallisestikin kvartetiksi kasvanut yhtye alkoi vuosi sitten äänittää uutta materiaalia, joka on julkaistu kolmena annoksena viimeisen puolen vuoden aikana ¡Uno!n ja ¡Dos!in jälkeen levytrilogiasta on viimein käsillä ¡Tré!.
Ainakin ¡Tré!n perusteella joutuu myöntämään albumisarjan julkaisustrategian olevan jännittävämpi kuin tarjottava sisältö. Green Dayn jälkipunkinen rock ei yleensäkään ole täyttänyt niitä odotuksia, joihin bändin kohdalla huomaa toistuvasti sortuvansa. Tälläkin kerralla kaikki tehdään periaatteessa oikein ja taiten, mutta mikään ei lopulta sytytä. Edes levyn päättävä mahtiballadi The Forgotten ei herätä tunteita. ¡Tré!n ainoista todella hämmästyttävistä minuuteista vastaa avausraita Brutal Love. Biisin rohkeus perustuu kuitenkin vain siihen, kuinka suuresti laulu muistuttaa Sam Cooken Bring It On Home To Me -klassikkoa.
¡Tré!n soidessa tulee väistämättä muisteltua Green Dayn raikkainta ja rennointa albumia – Foxboro Hot Tubsin nimellä julkaistua Stop Drop And Roll!!! -kiekkoa (2008).
