Meshuggah oli tuskin saanut erinomaisen edelliskiekkonsa ObZenin valmiiksi, kun bändin sisältä jo vedeltiin linjoja tulevaisuuteen. ”Seuraavalla levyllämme saatetaan kuulla, miten Mårten ja Fredrik tulevat viemään tremolon käytön ihan uuteen suuntaan”, osoitti Tomas Haake kitaraparivaljakko Mårten Hagströmin ja Fredrik Thordendalin suuntaan Soundissa 2/2008.
Ruotsalaisryhmän rumpalin ennustus jää Meshuggahin seitsemännellä laajemmassa mitassa toteutumatta, mutta levottomalle ja uteliaalle luonteelleen uskollisena huutaja Jens Kidmanin ja basisti Dick Lövgrenin täydentämä viisikko ottaa tuoreen kurssin. Ja se kurssi on kohti raskasta, raskaampaa kuin koskaan ennen.
Pitävästi nimetty Koloss soi syvänä, salaperäisenä ja suurena kuin avaruus itse. Kauhistavan koon ja musertavan massan tunne välittyy joka raidasta, parhaiten mittaamattomien kilometrien kuilusta kaikuvissa Behind The Sunissa ja Break Those Bones Whose Sinews Gave It Motionissa sekä kymmenraitaisen kärkeen sijoitetussa eeppisessä melkein-nimibiisissä I Am Colossus.
Pelkkään raskauden tuntuun keskittyminen olisi kuitenkin tekemisiään mystifioimaan tottuneen yhtyeen luomalle illuusiolle alistumista. Sillä vaikka kahdeksan kitarankielen voimin pääseekin asteikoilla alemmas kuin tavallisesti pidetään turvallisena, Meshuggah elää kokeellisesta asenteestaan ja sitä toteuttavista, M.C. Escherin mieleen tuovista rytmisykleistään sekä nautinnollisista sovituksellisista kaaristaan. Mukana on taas myös pitkiä biisejä pois soljuttavia pitkiä feidejä, Catch-33:n (2005) lanseeraamia jäisellä choruksella kasteltuja puhtaita kitaroita ja moderniin makuun kompressoitu hitech-äänikuva.
Ja teemoista kun puhutaan, niin tällaisen levyn ajoitus toteuttaa sekin vihkiytyneille tuttua kaavaa. Meshuggahin menneestä löytyy vastaava vastareaktio: yhtä varmasti kuin ketterää Chaosphereä (1998) seurasi yksi-ilmeinen ja ultra-raskas Nothing (2002), piti monitahokkaan ObZenin perään törmätä Kolossin kaltaisella keskitempoissa möyrivällä julmalla jyrällä.
Maailman arvostetuimmat metalli-origamien taittelijat pitävät Kolossilla pinnat puhtaina ja massat isoina, ja tarinan opetus piileekin siinä, miten tämä mittatilauslevy laittaa näennäiset ristiriitatekijät – äärettömän raskauden ja teknisen häpeämättömyyden – lyömään kättä loogisemmin kuin yksikään aiempi Meshuggah-julkaisu. Spångassa veistetyn avantgardistisen sfinksin koko kuva ja samalla kvintetin nykykunnon tila piirtyy kiteytyneemmin kappaleissa Marrow, Demiurge ja The Demon’s Name Is Surveillance.
