Pommit irti! – Lemmy-haastattelu 30 vuoden takaa

– Kaikki rakastavat pommittajaamme. Siksi olemme kaivaneet sen jälleen esille. Onhan se vähän vanha juttu, mutta se toimii aina täydellä teholla. Se on aivan kuin Motörhead.

Soundi tapaa Lontoossa elämänsä voimissa olevan Lemmyn, joka vakuuttaa, että vanhat moottöripäät eivät ruostu.

Teksti: Juho Juntunen
Julkaistu alun perin Soundissa 10/1987

GWR-levylafka sijaitsee Lontoossa Great Western Roadilla, pienen matkan päässä luoteeseen kaupungin ydinkeskustasta. Ränsistyneet varasto- ja tehdasrakennukset reunustavat ankeaa katua ja talojen numerointi on aito-lontoolaiseen tapaan päin persettä. Silti GWR:n toimisto löytyy helposti, vaikka ulko-ovessa ei ole numeroa tai firman nimikilpeä. Kiintopisteeksi neuvottu kadun toisella puolen sijaitseva suljettu elokuvateatteri näyttää yhä elokuvateatterilta, vaikka sen seinät on töhritty täyteen rastakulttuuriin olennaisesti liittyviä rehumainoksia.

Luojan tähden, ei kai hän muista minua? Niitä häpeällisiä hetkiä, jolloin olin sössöttämässä hänen asuntovaunussaan Punkaharjulla juuri ennen kuin vaunun ikkunat revittiin irti pokistaan.

Jos jollakulla on ylevä mielikuva siitä, miltä englantilaisen levy-yhtiön päämaja näyttää, voin sanoa hänen olevan väärässä – ainakin tässä tapauksessa. GWR:n neuvotteluhuoneelIa on kokoa alle kymmenen neliömetriä, sohvat ovat rispaantuneet, eikä meininki näytä roopeankkamaiselta, vaikka seinällä roikkuukin pari kultalevyä, näyttöjä Motörheadin ja Girlschoolin saavutuksista. Huomaan lattialla sohvan takana yhden kultalevyn lisää. Hawkwindiä. Joko GWR:llä on naulat lopussa tai Hawkwindiä ei pahemmin noteerata. Tai sitten levy on väärennös. Ei kai Hawkwindiä myydä enää kultalevymääriä? Mutta yhtä kaikki – kultalevyjä näyttävämpi koriste löytyy huoneen päätyseinältä: koko seinän peittää kaksi kertaa kolme metrin kokoinen juliste, jonka keskellä irvistelee tuttu torahampainen rautahirviö, silmät punahehkuisina palaen.

Motörhead! Rock And Roll!

GWR:n tiedostuspäällikön virkaa hoitava gimma (josta Lemmy toteaa myöhemmin, että ’’hän näyttää tietystä kulmasta ja tietyssä valaistuksessa ihan Pat Benatarilta, eikö vain’’) vakuuttaa, että treffieni kohde lan ’’Lemmy’’ Kilminster tapaa saapua ajoissa. Eikä Pat Benatar -klooni (tosin vain tietystä kulmasta ja tietyssä valossa) ole väärässä. Kun olen istunut varttitunnin lattian rajassa nötköttävällä sohvan irvikuvalla, kuuluu käytävästä kotoista pullojen kilinää.

Lemmy pysähtyy tuijottamaan minua ovelle.

”Beastie Boys ja muut bändit ovat roskaa. Jos et osaa laulaa levyllä, et osaa puhuakaan. Jokainen osaa tehdä rap-levyjä.”

Luojan tähden, ei kai hän muista minua? Niitä häpeällisiä hetkiä, jolloin olin sössöttämässä hänen asuntovaunussaan Punkaharjulla juuri ennen kuin vaunun ikkunat revittiin irti pokistaan. Tai sitä kun satuin samaan hissiin hänen ja Popedan Paten kanssa. Vannon, että se oli Pate joka yritti tumpata nortin Lemmyn otsaan.

– Suomesta vai? Sitten sinulle maistuu tämä, Lemmy örähtää ja kolauttaa kääpiökokoiselle sohvapöydälle ison pullon Jim Beamia.

Minä nyökkään. Lemmy nyykähtää sohvalle viereeni. Hänen pitkät mustat hiuksensa ovat kuin margariinilla pestyt, eikä mies ole ilmeisesti nähnyt muutenkaan vettä muutamaan päivään. Hän haistaa ohimennen kainaloaan, nykäisee kahteen lasiin kunnon siivut viskiä ja kumoaa päälle kasvisuutejuomaa.

– Sen pitää olla bourbonia, Lemmy kähisee ja tuijottaa onnellisena kuohuntaa lasissaan. – Join pari vuotta pelkkää vodkaa, mutta sitten minun oli pakko siirtyä bourboniin. Tämä tasoittaa mielen eikä pane ruumiiseen yhtä paljon liikettä kuin vodka. Aikaisemmin join paljon Carlsbergin olutta, mutta ruumis ei enää kestä sitä. Hiilihappo! Siitä menee vatsa sekaisin. Kuplat sotkevat sisälmyksen ja tulevat ulos epämiellyttävällä tavalla.

Lemmy antaa havaintoesimerkin kuplien ulostulosta ja kääntyy katsomaan minua kiinnostuneena.

– Vai Suomesta? Suomi on vitun paha kieli, en aio edes yrittää opiskella sitä. Sitä paitsi minulla on nyt krapula. Hawkwindillä oli eilen keikka, ja menin lavalle soittamaan Silver Machinea. Se oli kivaa. Hawkwind on potkinut itseään perseeseen ja se on parempi kuin aikoihin. Mutta ilta ei loppunut siihen piisiin. Taisin bailata aika myöhään.

Lemmy sihtaa ikkunasta näkyvää ankeaa maisemaa viskipullon kullankeltaisen suodattimen läpi ja hymähtää.

– Hawkwind on ainakin parempi kuin Pink Fairies. Ne ovat tänään kamalia, mutta sitähän ne olivat 70-luvullakin. Isoja tähtiä ja aivan onnettomia soittajia. Olen nähnyt Pink Fairiesin keikalla ainakin viisikymmentä kertaa ja joka kerta ne ovat onnistuneet kuulostamaan kammottavilta.

Nyökytän nuppiani. Lemmyn kanssa ei ole hyvä olla eri mieltä. Hän ei ole ainoastaan pahan näköinen kundi – hänen raaminsa ovat varsin mittavat. Okei, jos Hawkwind on ajoittain hyvä ja Pink Fairies ei koskaan, niin mikä musiikki sytyttää tulen Lemmyn sydämeen?

– Minä en kuuntele musiikkia. Levyni varastettiin jokin aika sitten, Lemmy murehtii.

– Mutta jos kuuntelen jotakin, haluan kuulla kamaa jonka tunnen etukäteen. En tiedä paskaakaan siitä miltä uudet bändit kuulostavat. Kun olin lapsi, ei LP-levyjä ollut olemassakaan. En pidä niistä vieläkään. Singlet ovat paljon kivempia. Abba on tehnyt hyviä singlejä.

– Hevistä en pidä. Siinä on paljon paskaa. Metallica tosin on hyvä bändi, sillä siinä on samaa asennetta kuin minussa itsessäni aikanaan. Metallican kaverit ovat jo niin rumia ihmisiä, että heissä on pakko olla terveellistä rockmeininkiä. Sellaisilla naamoilla ei laskelmoida. Niin, vika nykyisissä jutuissa on että liian monet muusikot ajattelevat, mitä heidän kannattaa tehdä seuraavaksi. Seuraavaksi? Ei sillä tavalla tehdä oikeaa rockia! Poisonin tai Cindarellan jätkät ovat nastoja kundeja, mutta en tajua heidän asennettaan, joka on miettimistä ja miettimistä.

”Hevistä en pidä. Siinä on paljon paskaa. Metallica tosin on hyvä bändi, sillä siinä on samaa asennetta kuin minussa itsessäni aikanaan.”

– Jumaliste! Me tarvitsemme uutta Sex Pistolsia!, Lemmy jyrähtää.

Eikö rap voisi olla alkua jollekin uudelle ja kovalle jutulle?

– Beastie Boys ja muut bändit ovat roskaa. Jos et osaa laulaa levyllä, et osaa puhuakaan. Jokainen osaa tehdä rap-levyjä. Niillä on sama arvo kuin 60-luvun novelty-singleillä, näillä hölmöilyillä.

Lemmyn ja Motörheadin tie on pitkä. Siitä on jo kaksitoista vuotta aikaa, kun Hawkwind monotti Lemmyn ulos bändistä kesken Yhdysvaltain kiertueen, ja Lemmy perusti Lucas Foxin ja Larry Wallisin (ex-Pink Fairies, tietenkin) kanssa Motörheadin, jonka nimi keksittiin Hawkwindin samannimisestä piisistä. Varsinainen Motörhead syntyi kuitenkin vasta vuonna 1977, jolloin Lemmy sai bändiinsä kitaristiksi Fast Eddie Clarkin ja rumpaliksi Philthy Animal Taylorin.

Loppu on legendaa. Motörhead nousi huipulle hitaan varmasti ja tuli romahtaen takaisin pohjalle. Kun bändi kierteli Suomea nelisen vuotta sitten Fast Eddien ja Philthyn jätettyä moottöripäät, oli kokemus masentava: yleisö ei digannut eikä bändi digannut eli kaikki meni päin sanonkomämitä. Myös albumit olivat mitä olivat. Thin Lizzyn ja Wild Horsesin ex-kitaristi Brian Robertson ei loistanut Another Perject Daylla, eikä Motörhead päässyt huipulle myöskään viime vuonna julkaistulla Orgasmatronilla, vaikka albumi antoi lupauksia paremmasta tulevaisuudesta.

ME OLEMME BANG BANG BANG

Mutta pahat jätkät eivät luovuta helpolla. Motörhead on yhä kasassa, ja kaikkien vanhojen fanien iloksi Philthy Animal Taylor on palannut nyt takaisin rumpujen taakse. Saxonissa uransa aloittanut Pete Gill huomasi, että hänen paikkansa ei ollut sittenkään Lemmyn kelkassa, ja hän lähti suosiolla kävelemään – ollen yhä hyvä frendi Lemmyn ja kumppanien kanssa. Toinen ilonaihe on Motörheadin juuri ilmestynyt albumi (bändin kahdeksas oikea studiokiekko) Rock And Roll, joka merkitsee paluuta juurille ja ainoaan oikeaan Motörhead-muottiin. Lisääkin riemua on: Lemmy vakuuttaa olevansa elämänsä vedossa, ja tulossa on jopa filmi, jossa hänellä on oikea rooli. Sen sijaan Dave Edmundsin ja Samantha Foxin kanssa kaavaillut yhteiset levytyssessiot kuihtuivat kokoon.

– Mutta minä tiedän vallan hyvin, että olemme tipahtaneet roimasti alaspäin, jos mitataan suosion määrää, enkä edes usko, että huipulle on paluuta. Bisnes on muuttunut rankasti viiden vuoden aikana. Mutta suosion laskussa on hyvätkin puolensa: saa kävellä kaupungilla vapaasti, perässä ei roiku koko ajan nimikirjoitusten pyytäjiä. Minua tympi joskus se pikkupoikien lauma, joka huutaa aagh. Olisi edes pikkutyttöjä huutamassa.

– On outoa huomata, miten yleisö tuntuu vaihtuvan joka mestassa. Jopa vakiopubissani istuu joka ilta outoja naamoja. Marquee sentään pysyy aina samana. Ahdas ja hikinen paikka, jossa lavalla voi kuolla kuumuuteen. Onneksi minut yhä tunnetaan sentään tietyissä klubeissa. Saan niissä ilmaisia ryyppyjä. Tällä hetkellä suosikkipaikkani on Limelight, koska siellä saa eniten viinaa.

Pari viimeistä vuotta on ollut Motörheadin kohdalla hiljaista aikaa – ainakin jos juttua tsiikaa Suomesta päin. Lemmy ärähtää saamattomuuteen viittaaville puheille.

– Motörhead on on toiminut koko ajan täysillä! Olemme tehneet levyjä, käyneet keikoilla pitkin Eurooppaa ja olemme tehneet kaksi pitkää rundia Yhdysvalloissa. Suomeen emme ole päässeet, mutta olemme soittaneet Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja Malmössa. Eikö se riitä?

”Amerikka on valmis Motörheadille, mutta ei kai meistä tule koskaan siellä isoa nimeä. Olemme siihen liian rumia. Sinunkin olisi vaikea päästä siellä pinnalle.”

Kyllä vain. Miten valmis Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on moottöripäille? Tehän olette lähdössä sinne taas kerran ennen joulua, tällä erää Girlschoolin pimujen kanssa.

– Amerikka on valmis Motörheadille, mutta ei kai meistä tule koskaan siellä isoa nimeä. Olemme siihen liian rumia. Sinunkin olisi vaikea päästä siellä pinnalle. Mutta Amerikka on mukava maa. Voin kävellä siellä vapaasti kaupungilla, eikä minua tuijoteta koko ajan.

Voi kuvitella, että oli kiva saada Philthy Animal takaisin rivistöön. Sydämellisiä suhteitannehan kuvaa uuden albumin kannesta löytyvä teksti ”Tervetuloa kotiin Philthy. Jos sinulla olisi samanlainen naama kuin minulla, sinä täräyttäisit minua suoraan nenään… ja minä olisin oikea jätkä tekemään sen.”

– Philthyn paluu tekee hyvää meille. Hän on hyvässä kunnossa, mutta olihan hän tässä välillä pitkällä lomallakin. Lomaahan nämä pari vuotta olivat, vaikka Philthy soittelikin Frankie Miller Bandissa ja parissa muussa jutussa. Ne hommat eivät toimineet. Ja seuraavaksi aiot tietenkin kysyä, milloin Fast Eddie tulee takaisin Motörheadiin. En tajua, miksi sellaista halutaan tietää, koska meillä on nyt paljon parempi kokoonpano. Soitamme raskaammin kuin ennen, eikä Eddie itse asiassa ollut hääppöinen kitaristi. Niinpä niin. Nyt meillä on parempi tuotanto, paremmat laulut ja parempi bändi kuin silloin, kun olimme huipulla.

Soitamme raskaammin kuin ennen, eikä Eddie itse asiassa ollut hääppöinen kitaristi.

Bill Laswellin tuottama Orgasmatron oli uudenlaista Motörheadia kun uusin albumi Rock And Roll merkitsee taas paluuta vanhoihin, hyviin aikoihin. Levyllä on yksi laulu (Eat The Rich), jonka tuotannosta vastaa Laswell. Muu kama on syntynyt bändin ja sen äänittäjän Guy Bidmeadin käsissä, ja jopa Eat The Rich on miksattu uudelleen. Ilmeisesti Laswellin ja Motörheadin yhteistyö ei toiminut sittenkään kovin hyvin.

– Periaatteessa pidin siitä, mitä Laswell halusi tehdä, vaikka hän ei täysin onnistunutkaan lopputuloksessa. Kun aloimme tehdä Rock And Rollia ei Laswell ollut enää kovin kiinnostunut koko projektista. Kun hän ei ilmaantunut ajoissa studioon, teimme levyn itse alusta loppuun.

– Uusi albumi tehtiin kolmessa viikossa. Menimme vain studioon ja soitimme bang bang bang. Sitähän me olemme. Olemme olleet aina nopeampia kuin deadline ja olemme parempia sillä tavalla. En tajua, miksi rahaa tuhlataan niin älyttömästi studiohommiin. Tiedän bändin, joka oli kaksi kuukautta studiossa ja sai aikaan vain rumpupohjat. Ei Motörheadilla ole varaa sellaiseen, emmekä edes halua tehdä uutta Dark Side Of The Moonia.

– En osaa sanoa, miten Rock And Roll poikkeaa vanhoista levyistämme. Minusta se on vain hyvä albumi. Ei omaa tuotetta pysty arvostelemaan. Eihän kenestäkään ole edes oman elämänsä tuomariksi.

Eat The Rich on saman nimisen elokuvan tunnussävel. Kertoisitko jotain tästä filmistä?

– Elokuvan on tehnyt Michael White -niminen kaveri. Elokuva kertoo englantilaisista gangstereista ja huorista. Minä näyttelen siinä pikkugangsteria, jonka pomo on ihmissyöntiä harrastava venäläisten kaksoisagentti. Filmi on kuulemma komedia. Sen olisi täytynyt tulla jo elokuvateattereihin, mutta ensi-iltaa on siirretty jatkuvasti.

AJATTELETTEKO TE KOSKAAN TALVISOTAA?

Yhtäkkiä Lemmy haluaa soittaa minulle parhaita otteita Rock And Roll -kiekolta. Hän ottaa minut toiseen ja viskipullon toiseen käteensä ja raahaa meidät talon kellarissa sijaitsevaan tiiliseinäiseen koppiin. Kopin seinustalla sijaitsee stereotorni ja kaksi miehen korkuista kaiutinkaappia.

Lemmy ei säästele volyymia. Bassosoundit kiskaisevat hiukseni pystyyn ja yritän paeta niitä huoneen toisella seinustalla olevalle tuolille.

– Et kuule levyä siitä. Stereokuva ei ole oikea, Lemmy sanoo ystävällisesti ja taluttaa minut kuin pahansisuisen pikkulapsen takaisin kaiutinkaappien väliin.

Meteli on uskomaton. Sisäelimeni vatkaavat Lemmyn basson ja Philthyn rummun tahdissa, ja Lemmy alkaa esitellä minulle lavakoreografiaansa musiikin tahdissa. Hän heiluttaa päätä villisti sinne ja tänne, hörppää välillä viskiä ja on soittavinaan bassoa.

Minua pelottaa. Kuuntelusessio ei supistu albumin parhaisiin otteisiin. Kelaamme koko albumin läpi ja sen jälkeen Lemmy kaivaa esille nauhan, jolla on pari kakkosottoa ja muutama piisi, jotka eivät mahtuneet mukaan albumille. Kuuntelemme nauhan varmuudeksi läpi kahteen kertaan.

– Sinä taisit pitää tästä, Lemmy toteaa kuuntelun jälkeen. – Liikehdit Traitorin aikana niin kuin olisit yrittänyt tanssia. Mutta huomasitko, miten rankkoja kitaristeja Wurzel ja Phil Campbell ovat’? Halusin kerrankin antaa heille mahkut näyttää levyllä taitonsa. Siksi teimme All For Youn, joka ei ole perinteellistä Motörheadia.

”Minä olen 42-vuotias. John Lennon sanoi aikanaan, että älä luota kehenkään yli kolmikymppiseen.”

Yhtäkkiä Lemmy rykäisee loput viskilasillisesta helttaansa ja paiskaa eteeni lehtileikkeitä. – Katso nyt, mitä levystä on kirjoitettu englantilaisissa lehdissä! ”Lemmy on fasisti”, ”Lemmy ja Motörhead tekevät itsestään pellejä leikkiessään nuoria poikia”, ”Kukaan ei voi enää ottaa Lemmyä tosissaan.”

– Minä olen 42-vuotias. John Lennon sanoi aikanaan, että älä luota kehenkään yli kolmikymppiseen. Muutamaa vuotta myöhemmin Lennon ei enää ollut sitä mieltä. Vaikka nyt on olemassa uusi sukupolvi, en minä ole vanha.

– Tietenkin kriitikoilla on oikeus sanoa mitä haluavat, mutta heidän syytöksensä vituttavat minua. Jos he eivät pidä minun levystäni, ei minua tarvitse sanoa fasistiksi. No, on mukava tietää, että kirjoitettuaan tekstinsä tietyt kriitikot pelkäävät minua suunnattomasti. He luulevat, että aion lyödä heidän nenänsä lyttyyn. En tee sitä, koska olen rauhaa rakastava mies, mutta he eivät tiedä sitä.

”On mukava tietää, että kirjoitettuaan tekstinsä tietyt kriitikot pelkäävät minua suunnattomasti. He luulevat, että aion lyödä heidän nenänsä lyttyyn.”

Ilmeisesti sinulle ei kuitenkaan parane vittuilla.

– Minulle ei yleensä tulla aukomaan suuta, Lemmy murahtaa.

– Minua uskotaan, jos katson tyyppiä silmiin ja käsken sen painua helvettiin. En ole hyvä tappelija, mutta en tarvitse henkivartijoitakaan. Jos en selviä hässäkästä puhumalla, voin aina juosta pois. Tiedätkö, minua masensi tosi paljon kuin näin Twisted Sisterin Dee Sniderin jokin aika sitten: jätkä on iso ja treenattu, ja silti hänellä oli mukanaan kaksi henkivartijaa. Nuori kundi juoksi Deen luo ja aikoi pyytää nimmaria, ja silloin bang! Toinen henkivartijoista löi kyselemättä jätkän hampaat sisälle. En voinut uskoa sitä. Mutta kai se on amerikkaa.

– Yhdysvalloissa voi tapahtua vaikka mitä ja siksi minä rakastan sitä maata. Siellä on televisiossa aitoja parantajia, jotka siunaavat rullatuolissa nuokkuvan tyypin ja huutavat että parane. Ja sitten kundi nousee tuolistaan ja kävelee ympäri studiota. Entä PMRC, mitä siitä? Ne pitävät vain meteliä ja haukkuvat paskabändejä. Kerran Yhdysvalloissa keikallemme tuli pari hyypiötä, jotka huusivat koko alkukeikan, että ’’nuo soittajat lavalla ovat pahoja”. Minä lähetin pari roudaria näyttämään heille, mitä todellinen pahuus on. Niin asioista selvitään.

– Ehkä voisin muuttaa jopa asumaan Yhdysvaltoihin, jos sieltä saisi keikkoja tarpeeksi. Tällä hetkellä me vain myymme paremmin Euroopassa. Euroopassa elämä on vähän liian vanhanaikaista. Täällä ajatellaan vain toista maailmansotaa. Lyönpä vetoa, että Suomessakin luullaan, että talvisota on yhä käynnissä. Tiesitkö sinä, että se on jo ohi? Tai kai Suomella ja Neuvostoliitolla on tänään hyvät välit, vaikka te vihasitte toisianne vielä viisi vuotta sitten.

Lemmy virnistelee, pulpauttaa lasiin uudet viskit ja sanoo yhtäkkiä:

– Viime sodassa kuoli 20 miljoonaa venäläistä. Silti niillä oli tarpeeksi sotilaita voitonparaatiin.

– Kamalin maa, jossa olen käynyt, on Itä-Saksa. Jokaisen kannattaisi mennä katsomaan sinne meininkiä. Poliiseja on joka puolella, ja Itä-Saksasta länteen menevien junien ovet lukitaan jo rautatieasemalla.

”Teillä on ongelmana se, että Suomessa kaikki on liian keskiluokkaista, liian keski-ikäistä ja liian siistiä.”

Ei sinulla ole Suomesta huonoja muistoja? Olethan kokenut Suomessakin vankilaa ja vastaavaa.

– Huonotkin ajat Suomessa olivat nastoja. Kaikki nauravat aina makeasti, kun kerron miten Motörhead vangittiin Suomessa. Teillä on ongelmana se, että Suomessa kaikki on liian keskiluokkaista, liian keski-ikäistä ja liian siistiä. Liian puhtaat kadut ovat tylsiä.

Luuletko, että rockilla voi tehdä politiikkaa?

– Jos haluan kuunnella poliittisia puheita, menen parlamenttitaloon katsomaan istuntoa. Minua vituttaa esimerkiksi Clash. Ne jätkät huusivat Sandinistaa ja sellaisia asioita kuin repikää systeemi alas ja mössätkää hallitus hajalle. Sitten Clash meni Pohjois-Irlantiin otattamaan itsestään valokuvia. Oletko nähnyt niitä kuvia? Pienet kaverit pelkäävät paskansa puolesta ja poliisit seisovat niiden ympärillä suojelemassa bändiä. Joe Strummer on hah hah!

– Motörhead ei ole poliittinen bändi. Nürnbergissä minua tosin huvitti, kun yhtäkkiä tajusin lavashowmme rajuuden. Meillä roikkui katossa pommittajamme, johon oli maalattu Englannin liput. Kone nousi ja laski yleisön päällä ja nauhalta kuultiin pommien putoilua ja sotameteliä. Saksalaisskidit ulvoivat riemusta ja heiluttivat nyrkkiä. Ilmeisesti he eivät tajunneet, että Englanti oli pommittanut heidän kotikaupunkinsa maan tasalle sodassa. Silloin päätin, että en vie pommittajaa ainakaan Dresdeniin.

– Vaikka en usko politiikkaan ja rockiin yhdistelmänä, tiedän, että rockilla voi saada jotain aikaan. Tajusin sen Unkarissa, jossa soitimme jalkapallokentällä 27 000 nuorelle. He olivat tulleet Puolasta ja Tshekkoslovakiasta asti katsomaan meidän yhtä ainoaa keikkaamme. Kaikilla oli pitkät tukat ja farkut ja he halusivat todella kipeästi kuulla rock artd rollia. Se oli heille sama asia kuin vapaus. Rock on kansainvälinen asia, ja tajuat sen voiman vaikka et ymmärrä yhtään sanaa. Olen kuunnellut itse vuosia Little Richardia ja rakastan häntä, vaikka en tajua sanaakaan hänen laulustaan, vaikka hän kuulemma laulaa englanniksi.

”Rockilla voi saada jotain aikaan. Tajusin sen Unkarissa, jossa soitimme jalkapallokentällä 27 000 nuorelle”

– Minusta rockin täytyy olla musiikkia, jota vanhemmat eivät halua lastensa kuuntelevan kotona: väännä se paska hiljemmalle! Rock ei saa olla kunnioitettavaa. Siksi en usko Bruce Springsteeniin. Hän on huono kopio Bob Segeristä, joka on sekin tänään vanha ja ikävän tuntuinen tyyppi. Kai hän on suunnilleen tappanut itsensä kokaiinilla. Bruce ja Bob ja nämä miehet ovat kummia otuksia: he yrittävät olla suosittuja tähtiä ja kun heistä tulee sellaisia, eivät he enää haluakaan olla suosittuja. He eivät anna haastatteluja, nimmareita, ei mitään.

– Springsteenin kaltaiset tähdet ovat tappio omalle levy-yhtiölleen. Levylafkan ihmiset eivät välitä muusta kuin tuosta yhdestä supernimestä, ja muut bändit joutuvat seisomaan jonossa toimiston ulkopuolella. Siksi olen iloinen, että Motörhead on pienellä levymerkillä. Kun kävelen sisälle GWR:n toimistoon, on jokaisella taatusti aikaa kuunnella, mitä asiaa minulla on.

Lemmy pistää viskilasin pöydälle ja alkaa raapia kiihkeästi virttyneen t-paidan alta näkyviin tullutta karvaista vatsaa. Miehessä ei ole itsessään liikaa suuren rocktähden tunnusmerkkejä. Hän ei ilmeisesti ole saanut vaikutteita Springsteeniltä.

– Minun idolejani ovat olleet Jeff Beck, Eddie Cochran, Elvis, Beatles, Everly Brothers ja Yardbirds. Vanhoja nimiä siksi, että enää ei jaksa olla mihinkään niin kuumana kuin 12-vuotiaana. Mutta idolit eivät merkitse samaa kuin esikuvat. En minä halua kuulostaa Everly Brothersilta. En tajua niitä englantilaisia bändejä, jotka ovat kuuden kuukauden rundilla Yhdysvalloissa ja palaavat takaisin Stetsonit päässä, amerikkalaisittain vääntäen. Tai Hanoi Rocks, joka oli oitis kuin pilakuva rockbändistä. Ne kundit olivat yhtä aikaa maailman parhaan näköiset kundit ja gimmat. Hah hah, todellisuudessa he olivat kuin veteliä rättejä. Jos Hanoin kundeja etsi ennen heidän keikkaansa, kannatti ensin katsoa pöydän alle. En tarkoita, että he olisivat olleet huonoja. Se bändi kuoli ennen kuin se ehti tulla huonoksi.

Lemmy raapii uudelleen vatsaansa ja pakkaa muovikassiin viskipullon jämät, iltapäivälehden ja pornolehden.

– Tässähän minulla on ajankulua illaksi, hän virnistää. – Asun parin korttelin päässä pienessä hotellissa. Jouduin vaihtamaan halvempaan huoneeseen, eikä siellä näy edes Sky Channelia. Ankeaa on.

Lemmyn laahustaessa ulos ketjut kolisten minä siirryn läheiseen pubiin. Tilaan Yorkshire Bitterin ja ihmettelen pubin takaosasta kuuluvaa möykkää. Kurkistan, onko siellä käynnissä remontti tai irlantilaississien hyökkäys. Näen Philthy Animalin, joka kumoaa kitaansa isoa pinttiä.

Philthy on palannut kotiin. Pyhä perhe on taas yhdessä.


 

Julkaistu alun perin Soundissa 10/1987