Apparatus | Fonografi – ihmeellinen äänitorvi

Thomas Edison poseeraa toisen fonografinsa kanssa Washingtonissa huhtikuussa 1878.

Apparatus-sarjassa tehdään poimintoja musiikkiteknologian kiehtovasta historiasta. Osa 6/19.

Saatko kiksejä c-kasettien kelaamisesta? Onko epäkäytännöllisessä vinyylissä sittenkin kaikkein paras äänenlaatu? Vai onko fiilis ja kuuntelurituaali tärkein? Ole vaihtoehtoinen ja hanki itsellesi fonografi!

Äänentallennuksen historia on verrattain lyhyt, jos se suhteutetaan siihen, kuinka kauan musiikkia on ollut olemassa. Oli vuosi 1877, kun yleisnero Thomas Alva Edison vihdoin keksi, miten ääntä voidaan tallentaa. Edisonin rakentamassa apparaatissa oli huomiota herättävän iso suppilo sekä pienempi teräslieriö, johon oli kiinnitetty tinapaperia. Lieriön vastakappaleeseen kiinnitetty neula kaiversi tinapaperille äänenvärähdyksiä vastaavan uran. Kun kaikki oli valmista ensimmäiselle kokeilulle, laittoi nero koneen käyntiin ja puhui suppiloon sanat ”Mary had a little lamb”. Äänentallennus oli ensimmäistä kertaa mahdollista ihmiskunnan historiassa.

Keksinnölleen Edison antoi nimeksi fonografi, mutta aikanaan ällistyttävää laitetta kutsuttiin myös ”puhuvaksi koneeksi”. Edison kehitti pian koneeseensa vahasylinterit, joille ääni-informaatio tinapaperin sijasta kaiverrettiin. Edisonilla oli mielessä yleviä käyttötarkoituksia koneelleen. Puheluiden äänittämäisen ja opetustoiminnan lisäksi laitteella oli mahdollista tallettaa kuolevan henkilön viimeiset sanat! Kuolemattomuus, ah!

Olisihan se pitänyt arvata.

Edison suunnitteli kojeensa siis alun perin puheen äänittämiseen, mutta hyvin pian sen huomattiin käyvän myös musiikin taltioimiseen. Sitä ennen kaikki musiikki oli ollut ”olemassa” vain esitystilanteessa – muutosta on mahdotonta kuvitella nykyisyydestä käsin.

Kymmenen vuotta fonografin patentoinnin jälkeen Emile Berliner patentoi gramofonin. Ensimmäiset levytykset hän julkaisi vuonna 1889. Äänilevyteollisuus oli syntynyt.

Fonografin toimintaperiaate on sama kuin siitä edelleen kehitetyllä gramofonilla, mutta fonografilla voitiin tehdä lisäksi myös omia äänitteitä. Fonografin vaatimaton äänenlaatu oli gramofonia parempi mutta äänenpaine hiljaisempi. Fonografiäänitteet pystyivät taltioimaan ääntä nelisen minuuttia kerrallaan. Gramofonin ideana oli alusta asti tuottaa levyjä teollisesti massatuotantona. Fonografi-lieriöille vakiintui oma käyttäjäkuntansa – kansanomaiset esittäjät – kun taas gramofonilevylle levyttivät taiteilijoina pidetyt artistit.

Gramofoni syrjäytti fonografin nopeasti valmisäänitemarkkinoilla, mutta fonografin käyttö toimistoissa eräänlaisena sanelukoneena jatkui pitkälle 1950-luvulle, ja vasta magnetofoni korvasi sen lopullisesti.

Fonografi ja gramofoni asettivat rajoituksia ja reunaehtoja äänitettävälle puheelle ja musiikille. Koska äänitteiden teko oli alkuun akustista, eikä mikrofoneja tunnettu, piti esittäjän suunnata äänensä suoraan kaivertavan laitteen torveen. Tallennuksessa käytetty torvi oli toistavaa torvea huomattavasti suurempi, jotta orkesteriäänitysten tekeminen oli mahdollista. Taitavat muusikot keksivät omalaatuisia tapoja erottautua soittimien massasta. Fonografi- ja gramofonilevyille laulamiselta edellytettiin suurta voimakkuutta ja kantavuutta. Menetelmä sopi parhaiten kovaäänisille oopperalaulajille.

Suomessa ikuistettiin 1890-luvulla vahalieriölle muiden muassa laulut Herää Suomi ja Aamulla varhain. Suomen ensimmäinen kansainvälinen oopperatähti Aino Ackte oli myös ensimmäisiä suomalaisia levylaulajia. Maailman vanhin säilynyt fonografi-äänite taasen on Kanadan kuvernöörin puhe vuodelta 1888 Toronton teollisuusnäyttelyn avajaisissa. Kiistaton klassikko!

Suomessa fonografi oli ensimmäistä kertaa näytteillä Helsingin yliopistotalolla vuonna 1890, jossa laitetta saattoi ihailla salonkipaikalta markan hintaan. Rahvaan täytyi maksaa huvista 50 penniä.

Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 9/2017

Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.