Hämärä treenikämppä. Neljä miestä asettuu paikoilleen. Kuluu joitakin hetkiä, ilmassa on jännitystä. Sitten PAM PAM PAM! Muutama täsmäisku käynnistää hallitun kaaoksen ja pian soittotilassa jylisee AC/DC:n riffimyrskyistä vaikuttunut tunnelmallinen hardcore. Fyysisyys on vahvasti läsnä; rumpali ei tahdo pysyä pallillaan, laulaja pomppii kuin raivotautinen ja soittajat hytkyvät miljoonien volttien sähköistäminä.
teksti ja kuvat: Timo isoaho
Helsingin ja Vantaan rajamailla sijaitseva Malminkartano on aivan kuten mikä tahansa pääkaupunkiseudun lähiö. Rullalautoja kanniskeleva nuoriso notkuu ostarin kulmilla, vähemmän kauniiden kerrostalojen katveessa. Keväisen perjantai-illan hiljalleen hämärtyessä marketin ovi käy yhä harvemmin, viereisen alkoholiliikkeen saranoiden naristessa huomattavasti tiiviimmin. Luotaantyöntävien teollisuusrakennusten keskeltä löytyy lopulta etsitty kummajainen; Fullsteam Records -levylafkan treenikämppäkeskittymä.
Lähiötunnelma vaihtuu joksikin aivan muuksi heti Fullsteam-portin loksahdettua lukkoon. Portaiden yläpäässä aukeaa pitkä käytävä ja heti ensimmäisestä avonaisesta ovesta kantautuu puheensorinaa. Ensimmäisenä silmiin osuvat rumpusetti, pari Gibsonia, mikrofoniteline, pedaalipöytiä ja erilaisia vahvistimia. Taaempana näkyy parveke sekä pöytä, jonka ääressä istuskelee neljä muusikkoa. Miikka Koivisto (laulu) ja Mikko Hakila (rummut) tuijottavat läppäreidensä ruutuja, Jussi Ylikoski (kitara) tuhoaa einessettiä ja Lasse Lindfors (basso) näprää instrumenttinsa kimpussa. Jotakin tuntuu kuitenkin puuttuvan. Nyt ollaan rockyhtyeen soittokämpällä ja viikonloppu kolkuttelee jo ovella, mutta yhtäkään kaljapulloa ei näy. Ei tyhjää eikä täyttä.
Miikka: – Jätkät suunnittelivat kerran treeneissä ryyppäämistä. Ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun menivät vahingossa ostamaan ykkösolutta (naurua).
Jussi: – Meiltä puuttuu sellainen soittokämpän dokaus- ja hauskuutuskulttuuri. Pienessä sievässä biisi-ideat saattavat toki vaikuttaa hienoilta, mutta silti takaraivossa kolkuttaa, että tämä soundaa huomisaamuna paskalta. On muutenkin älyttömän ankea ajatus, että soittaminen olisi synonyymi juopottelulle.
Mikko: – Siinä tapauksessa meillä olisi jo aika monen vuoden putki takana. Ollaan treenattu melkein joka päivä sen jälkeen, kun saatiin soittokämppä Helsingistä. Paljonko siitä tulee? Sellaisen 2500 päivää kun kertoo kahdella tai kolmella tunnilla…
Disco Ensemble muutti päämajansa Porista Helsinkiin vuoden 2001 aikana. Hiljalleen harvinaiseksi käyvä Ghosttown Effect -ep oli tuolloin jo pihalla ja yhtye oli aloittamassa debyyttilevy Viper Ethicsin treenaamista.
Jussi: – Joidenkin levykauppojen kellareista saattaa löytyä Ghosttown Effectia. Mehän vietiin sitä myyntiin pikkupuoteihin ja jotkut kaupoista ovat meille vieläkin velkaa. Tosin se on meidän syytä, sillä ei ikinä jaksettu mennä tilittämään mahdollisia myyntituloja.
Mikko: – Rahasta ei siis ollut silloinkaan kysymys. Mutta halu levittää omaa musaa oli kova!
Jussi: – Viimeiset massit paloivat reissaamiseen. Vaikka asuttiin Helsingissä niin treenikämppä oli silti pitkään Porissa. Aina viikonloppuisin matkattiin sinne pauhaamaan.
Leijailiko mestoilla Dingon tai Deep Turtlen henkeä?
Jussi: – Treenasikohan Dingo ikinä Anniksen kulttuurikeskuksessa? Ainakin Circle ja Magyar Posse vetivät siellä. Jossakin vaiheessa soitettiin myös Cottonin homeluolassa. Ainoan tuuletusröörin päällä makasi kuollut pulu ja tukkeutuneesta vessasta leijaili omat arominsa. Ihan ensimmäinen treenimesta taas sijaitsi Hakilan porukoiden ulkorakennuksessa. Siellä oli sellainen yltiöpuhdas soundi ja kaikki sen jälkeiset kämpät ovat olleet kamalia pettymyksiä. Sitä on ihmetellyt, että miksi me kuulostetaan nyt näin paskoilta (naurua).
Miltä muuten kuulostaisi Disco Ensemble -määritelmä ”Dingo ja Deep Turtle kohtaavat vuonna 2008”?
Miikka: – (naurua, pitkän hiljaisuuden jälkeen) Tuohan on yllättävän osuva! Meidän nimikin on vähän kuin noiden kahden välimuoto. Eli siis mitä saadaan kun Dingo ja Deep Turtle yhdistetään vuonna 2008…
Vuosien takaisista homeisista harjoitusluukuista on pitkä matka vaikkapa Kölnin Arenalle, vajaan 20000 saksalaisen eteen. Tällaisissa paikoissa Disco Ensemblen kuluva vuosi kuitenkin käynnistyi, Linkin Parkin lämmittelijän ominaisuudessa.
Jussi: – Tultiin ensimmäiselle konserttipaikalle ja backstagella oli rivi rekkoja, kolme nightliner-bussia ja niin edelleen. Keikkaa oli valmistelemassa suunnilleen pieni kylällinen työntekijöitä. Me taas oltiin liikkeellä yhdellä pakulla. Sinne mahtuivat bändi, crew ja kaikki kamat.
Mikko: – Linkin Parkin rekvisiitta- ja laitteistoarsenaalit muodostivat melkoisia vuoria. Meidän messissä oli jokunen vahvari, pari instrumenttia ja muutama muovipussi, sekin täynnä rikkinäisiä piuhoja.
Miikka: – Touhua katsellessa mietti väkisinkin, että onko tämä kaikki ihan välttämätöntä. Miksaajallakin oli assari, joka väänsi bändin soundit kohdalleen. Miksaajapomo vain nyökytteli päätä jos ruuvien asento kelpasi. Mutta tietenkin Linkin Park oli vastuussa koko tapahtumasta ja me vain käytiin siellä vierailemassa.
Mikko: – Kun suosio kasvaa niin sitten bändin pitää palkata se ja se, hoitamaan nämä ja nuo asiat. Yhtäkkiä mestoilla onkin viisikymmentä ihmistä, joiden liikuttaminen vaatii neljä bussia.
Teitäkin pusketaan kansainväliseen musiikkibisnekseen entistä kovemmilla voimilla. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa Warped-kesäkiertue Yhdysvalloissa.
Jussi: – Meiningin muuttumisen huomaa eteen tulevista kommentoitavista asioista. Lukemattomia kysymyksiä, että onko tämä ok, entä sitten tuo. Kaikkia lankoja ei voi enää mitenkään pitää omissa käsissä, koska tässä olisi tarkoitus ehtiä vähän musisoimaankin.
Mikko: – Siitä soittamisesta täytyy pitää kiinni. Kiertueella olisi hirveän tylsää jos sitä näkisi omat kannunsa vasta intron soidessa. Siinä vaiheessa olisi pakko vuokrata keikkakaupungista joku pieni tila, johon saisi mennä alkuillaksi rassaamaan rumpuja.
Lasse: – Onneksi tuohon on vielä matkaa. Ainakin vielä rundaaminen on sellaista, että mikäli meillä on teknikko mukana niin siitä tulee tavallaan huono omatunto. Että älähän nyt, kyllä minäkin voin kantaa ja kasata omat kamani.
Jussi: – Jotenkin nousee mieleen ensimmäinen keikka ulkomailla. Silloinhan me ei lähtöhetkellä edes tiedetty olevamme soittoreissulla. Mentiin nimittäin lomalle Venäjälle eikä laulaja tai soittokamat olleet lainkaan mukana. Lopulta paikalliset suostuttelivat meidät vetämään lainavehkeillä. Minä sitten hoidin solistin hommat kitaroinnin ohella.
Mikko: – Vuosien takainen Vaasan-reissu on myös jäänyt mieleen, sillä silloin saatiin ensimmäistä kertaa keikasta ihan oikeaa liksaa. Kotimatkalla ostettiin sitten koko summalla Ässä-arpoja. Ja arpapeliähän tämä on ollut sen jälkeenkin (naurua).
Viime elokuussa heitetty brittirundi saattoi puolestaan olla viimeinen kerta, kun Disco Ensemblen kiertue tekee miinusmerkkisen tuloksen.
Jussi: – Se ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Lentoyhtiö verotti yli tuhat euroa ylipainosta, joten koko kierros meni jo valmiiksi pakkaselle. Keikkaliksat olivat jotakin sata puntaa per veto ja kaiken lisäksi backlinekin piti vuokrata Lontoosta. Kaiken olisi kruunannut paluulennon missaaminen. Ajettiin Glastonburyn festarivedon jälkeen valmiiksi Heathrown lentokentän lähelle, mutta terminaalisekoilun takia oltiin silti myöhästyä aamukoneesta.
Palataanpa hetkeksi Soundissa joulukuussa 2006 julkaistun Disco Ensemble -jutun pariin. Gogol Bordellon, Danko Jonesin ja Bedouin Soundclashin kanssa heitetty Eastpak Antidote -kiertue oli tuolloin edennyt loppuunmyydylle Lontoon Brixton Academylle ja keikkaan valmistautumassa olleet Disco Ensemblen muusikot arvelivat kolmannen studioalbuminsa ilmestyvän mahdollisesti jo loppukeväästä 2007.
Jussi: – Eihän meillä ollut silloin mielessä mitään oikeaa aikataulua. Ne kommentit olivat pelkkiä heittoja siitä, miten homma voisi nopeimmillaan edetä. Lopulta koko viime vuosi hupeni biisien vääntämiseen ja kaikenlaisiin informaatiokatkoksiin Suomen ja Saksan välillä. Ja momentumin katoamiseen ja… Ääh, en minä edes tiedä!
Mikko: – No, mikäli levy olisi tosiaan saatu pihalle keväällä 2007 niin ainakin siitä olisi tullut huomattavan paljon nyt julkaistua huonompi.
Nyt julkaistulla Hakila viittaa komeisiin kansiin pakattuun Magic Recoveries -albumiin, joka keräsi edellisessä Soundissa mainesanoja tyyliin ”raivokasta intensiteettiä” ja ”hatunnoston arvoinen erävoitto”.
Lasse: – Muistan edelleen, kun me kuunneltiin sen Lontoon-konsertin jälkeen uusia demoja. Nyt tuntuu, että niistä hetkistä olisi kulunut muutamia ikuisuuksia. Magic Recoveriesin tekeminen olikin yhtä demojen vääntämistä. Mehän nauhoitettiin alustavia versioita kymmenistä biiseistä ja monet kappaleet demotettiin useita kertoja. Kun studion aikataulu ei ollut selvillä niin biisit sitten revittiin auki uudelleen ja uudelleen.
Mikko: – Toivotaan muuten, että seuraavan Idolsin voittajaksi selviytyy Indie-Jari. Voidaan sitten myydä kaverille joitakin meidän demobiisejä.
Miikka: – Idols-finaali ratkeaa tietysti siihen, kun Indie-Jari laulaa Fullsteamin paita päällä Lapkon Killer Whalesin (naurua).
Magic Recoveriesin julkaisun venymisen taustalta löytyy siis loputtomia demosessioita ja aikatauluongelmia. Ei kuitenkaan unohdeta läpimurtolevy First Aid Kitin jälkeistä keikkasavottaakaan.
Miikka: – Ei me pystytä keskittymään sävellystyöhön kiertueen aikana. Se ottaa oman aikansa, että pääsee siihen kirjoittamisen vaatimaan henkiseen tilaan.
Jussi: – First Aid Kitin jälkeen oli kolmena kesänä festarivetoja. Esimerkiksi ennen kesää 2007 päätettiin, että tehdään musiikkia välipäivinä. Raahauduttiin kämpälle sitten ehkä tiistaina, että nyt ryhdytään vääntämään. Ei sitä inspiraationappia sitten niin vain painettukaan. Ajatukset pyörivät lähinnä siinä, että parin päivän päästä pitää taas pakata ja lähteä johonkin päin Eurooppaa. Huomattiin aika pian, että meidän pitää jauhaa paskoja riffejä ainakin pari viikkoa ja vasta sitten se sävellyskynä alkaa toimia. Ja silloinkin sitä pohtii koko ajan, että onko tässä ideassa mitään järkeä. Että kuullaanko me jutussa jotakin ihmeellistä hienoutta, joka ei aukene muille lainkaan.
Miikka: – Me kuitenkin tehdään musiikkia nimenomaan neljästään. Se on selittämättömän herkkää puuhaa, kun neljän viisarin pitää heilahtaa samaan aikaan. Välillä menee viikkoja ilman yhtään hyvää päähänpistoa. Joku voi toki digata jostakin ideasta, mutta toisten mielestä se on hyytävää paskaa.
Lasse: – Sävellysprosessi on hidas ja raskas, mutta sen on vain oppinut hyväksymään. Että näin tämä nyt meillä menee, ei ole vaihtoehtoja. Olisihan se tietysti erilaista jos yksi jätkä tekisi biisit ja sanoisi, että vetäkää näin. Nyt ei tarvita kuin yhden kaverin huono fiilis ja koko jutun voi unohtaa.
Jussi: – Meillä on myös oma koodikieli. Jos kukaan ei sano mitään niin kappale on joko älyttömän kova tai sitten hiljaiseksi vetävän surkea. Jos taas joku aukaisee sanaisen arkkunsa niin biisissä on jotakin vialla, mutta kaikkea toivoa ei tarvitse vielä menettää.
Oman työpanoksensa vaati myös Disco Ensemblen dvd Video Vortex. Paketin työstäminen otti aikansa, sillä alkuvuodesta 2005 ilmestyneen First Aid Kitin mainoskampanjan yhteydessä kerrottiin pian ilmestyvästä dvd-julkaisusta.
Lasse: – Mietittiin monta kertaa, että ”nyt dvd:n voisi lyödä lukkoon, mutta toisaalta seuraavasta kiertueesta saisi varmaan hyvää materiaalia”. Sitä siis lykättiin ja lykättiin. Haluttiin myös taltioida jotakin oleellista meidän keikkaenergiasta. Monen bändin livejulkaisusta on kuitenkin jäänyt yllättävän lattea fiilis eikä me haluttu tipahtaa samaan ansaan.
Mikko: – Pitää julkaista ensi kerralla kymmenen kappaleen limited edition -painos. Kun ostaa konsertti-dvd:n niin kotiin toimitetaankin sellainen hydrauliikan varassa kieppuva ahdas koppi. Sen sisällä on kuumaa huonoa ilmaa, seinistä tulee töniviä käsiä ja musa särkee korvia. Lopulta happi loppuu ja alkaa pyörryttämään. Sitten oltaisiin jo aika lähellä oikeaa keikkakokemusta (naurua).
Disco Ensemblen kolmas albumi lähti rullaamaan eteenpäin toden teolla vasta sitten, kun yhtye teki päätöksen tuottajasta. Pitkällisten harkintojen jälkeen vastuulliselle pallille pestattiin 34-vuotias ruotsalainen Pelle Gunnerfeldt (The Hives, Refused ja niin edelleen). Hänen puoleltaan taas tuli ehdotus tanskalaisesta PUK-studiosta, jota ovat käyttäneet muun muassa Depeche Mode, Satyricon, Elton John ja The Damned.
Miikka: – Oli jotenkin hullu fiilis, kun studiopäivät ja lentoaikataulut lopulta varmistuivat. Että nyt sitten mennään. Se oli jotenkin aivan ihmeellistä, kaiken mahdollisen säätämisen jälkeen.
Jussi: – Tuottajaa voi puntaroida loputtomiin, mutta päätös on silti tehtävä intuition pohjalta. Pellellä on sen verran auktoriteettia, että kaverille voi välillä antaa viimeisen sanankin. Ei me todellakaan kaivattu enää ”viidettä bändin jätkää” spekuloimaan, että pitäisikö tätä sovitusta muuttaa yhdeksännentoista kerran.
Orkesterin vaistot johdattivat oikean miehen luokse. Disco Ensemble ei joutunut paiskomaan ovia ja hokemaan ”vitun pelleä” kuin ehkä muutaman kerran.
Lasse: – Pellellä sattui olemaan assari nimeltään Herman. Näytettiin sitten heille Youtubesta Pelle Hermanni -pätkiä ja vihelleltiin sitä tunnarimusaa. Kavereita ei jostakin syystä hirveästi naurattanut.
Jussi: – Gunnerfeldt kuvaili itseään enemmän omistautuvaksi äänittäjäksi, joka heittää tarvittaessa ideoita ja aukaisee solmuja. Tuo kuulosti lupaavalta, sillä meitä on aika vaikea tuottaa perinteisellä tavalla. Meillä on tietty draivi ja älyttömän vahva näkemys omasta jutusta. Studiossa edettiinkin periaatteessa kahdella tavalla. Välillä Pelle astui taaksepäin, tajutessaan meidän järkähtämättömän vision. Samalla se keskittyi vahvemmin joihinkin toisiin juttuihin ja ne biisit kieltämättä paranivatkin. Samalla ääripäät venyivät ja levystä tuli lopulta sellainen ”skitsofreenisen lingon” läpi viety kokonaisuus.
Kuten arvata saattaa, tuottajan näkemys kuuluu vahvasti muun muassa singlekappale Bad Luck Charmissa, joka kuljettaa yhtyettä kohti tuntematonta.
Mikko: – Varsinkin rumpusoundissa ja laulumelodiassa huomaa Pellen vaikutuksen. Olihan tällaisissa uudenlaisissa ideoissa aluksi sulattelemista. Bad Luck Charmin ensimmäisessä versiossa oli itse asiassa vieläkin rajumpia konejuttuja ja niitä täytyi karsia jonkin verran pois.
Lasse: – Albumi on sellainen puolalainen valtatie. Siellä posotetaan muutamalla eri kaistalla sata lasissa, mutta välillä eteen tulee jarrutusta vaativia yllättäviä monttuja. First Aid Kit oli varmaan aika helppo tajuta kokonaisuutena mikäli pääsi sisään esimerkiksi levyn singlebiiseihin. Magic Recoveries ei avaudu läheskään niin helposti.
Muutamaa viikkoa myöhemmin orkesterin treenit on treenattu. Euroopan-kiertueen startanneet Hampurin- ja Kölnin-keikat ovat sujuneet mallikkaasti sekä Disco Ensemblen että mukana olevan kaveriyhtye Lapkon osalta.
Mikko: – Onhan tässä ehtinyt sattua ja tapahtua jo parissa päivässä. Esimerkiksi tänä aamuna meidän autoa oltiin jo hinaamassa pois hotellin edestä, mutta ehdittiin juuri ja juuri hätiin. Lopulta tuli vain sataviisikymppiä sakkoa.
Kiertue on nyt saapunut Berliinin, tarkemmin sanottuna Columbia Clubille. Disco Ensemble sekä Lapko jakavat saman takahuoneen, sillä illan Helsinki in Berlin / Fullsteam -teemat ovat lennättäneet kaupunkiin myös Downstairsin, I Walk The Linen ja Damn Seagullsin. Iltaa etenee joutuisasti muun muassa Lapkon Ville Maljan juttuja kuunnellessa – kitaristilaulaja kun on tuntenut Disco Ensemblen kaverit jo vuosien ajan.
Ville: – Järjestettiin Harjavallassa Harjurock-tapahtuma esimerkiksi vuonna 1998. Paikalle ilmestyi parisataa ihmistä ja meidän äiti teki artisteille makaronilaatikkoa. Esiintyjäkaartiin kuului myös Disco.-nimellä toiminut bändi, jonka riveissä vaikuttivat Söör Hakila ja Ylikosken Jussi. Tämä Disco Ensemblen esiaste edusti vähän ”löysempihousuisten tyyppien” matskua, kun taas oma silloinen ryhmämme, hienosti nimetty Mooses veti sellaista ”köyhän miehen progemetalli-röyhkää”, Maj Karman ja CMX:n innoittamana.
– Eipä olisi silloin uskonut, että kymmenen vuoden päästä saadaan kestää toisiamme viereisillä treenikämpillä ja yhteisillä keikkareissuilla. Yhteneväisistä satakuntalaisista juurista on ollut ehdottomasti hyötyä; silloin kun vituttaa, tiedetään mitä pitää tehdä – ja vastaus jätettäköön Suomen muilta alueilta tuleville arvoitukseksi (naurua).
Myöhemmin tarina kulkeutuu Disco Ensemblen tuleviin aikoihin. Saksalaisen unclesally’s-lehden kansikuvaa ihastelevat Lindfors ja Ylikoski kertovat muun muassa ep-levystä, joka ilmestyy ”mahdollisesti jo syksyllä”.
Lasse: – Tehtiin studiossa kahdeksantoista laulua, joten muutama raita jäi käyttämättä. Ne kappaleet eivät ole sen kehnompia kuin levyllä julkaistutkaan, mutta biisilistan tekeminen oli tietenkin sellaista kollektiivisen kompromissin etsimistä. Siis samaan tapaan kuin meidän musakin (naurua).
Jussi: – Biiseistä puheen ollen, olen jo vähän miettinyt seuraavaa albumiakin. Olisi mahtavaa julkaista uusi levy jo vuonna 2010. Tosin tuottaja ja studio pitäisi buukata jo nyt, muuten aikataulu kusahtaa aivan varmasti.
Ennen pitkää Berliinin perjantai-ilta tummuu lopullisesti. Columbia Clubille valuu ihmisiä tasaisena virtana ja vajaan tuhannen hengen paikassa tuntuu jo lievää tungosta Lapkon aikana, mutta estradin edusta menee totaalisesti tukkoon vasta vähän ennen Disco Ensemblen showtimea. Kohta neljä miestä asettuu paikoilleen. Kuluu joitakin hetkiä, ilmassa on jännitystä. Sitten PAM PAM PAM!