Kun Ghost-debyytti Opus Eponymus (2010) ilmestyi, olit lähes 30-vuotias ja yrittänyt saavuttaa menestystä useamman bändin kanssa. Mitkä olivat tavoitteesi Ghostin suhteen? Olisitko jatkanut albumien tekemistä, jos tämäkin projekti olisi jäänyt marginaalisen yleisön jutuksi?
– Olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen, jos Ghost olisi pysynyt pienenä vakavaraisena asiana, jota olisin voinut tehdä kaiken muun ohella. Se oli alun alkaen ideani, kun kirjoitin neljän vuoden ajan debyyttiäni.
– Alkuperäinen visioni ei ollut sitä, missä olemme nyt. En olisi ikinä kyennyt näkemään occult rock -projektia saavuttamassa kaupallista menestystä. En tehnyt Ghostia sillä ajatuksella, että tämä on nyt se läpimurtoni. Ajattelin vain, että jos teen jotain luovaa elämässäni, sen on oltava jotain sellaista, mikä oikeasti tuntuu.
– Kuvittelin tekeväni jotain samassa hengessä kuin Diamanda Galás, Dead Can Dance tai Sunn O))). En siten, että musiikkini kuulostaisi miltään näistä, vaan että kyse on jonkinlaisesta taideinstallaatiosta. Kuin olisimme ennemmin teatterinäytös kuin bändi. Päämääräni oli, että esiintyisimme korkeintaan vaikkapa Helsingin oopperatalossa.
Milloin huomasit Ghostin olevan matkalla sellaiseen kokoluokkaan, jossa voisit toteuttaa haaveesi taiteellisesti riippumattomasta ja silti jättimäisen show’n kera maailmaa kiertävästä rockyhtyeestä?
– Suurin askel, minkä olen ottanut koko urani aikana oli se, kun loikkasin täydestä mitättömyydestä olemaan edes jotain, millä on tulevaisuus. Se tapahtui maaliskuussa 2010, kun julkaisin ensimmäiset kappaleet Myspacessa.
– Se oli eräänlainen läpimurto yhdessä yössä. Ennen tuota iltaa noin kymmenen ihmistä tiesi Ghostista. Seuraavana hetkenä lukema liikkui tuhansissa. Se. Oli. Täysin. Käsittämätöntä.
– Pelkästään se, miten moni ihminen hehkutteli Ghostia ja miten moni teki kovaäänisiä julkilausumia siitä, miten paljon he vihaavat meitä oli signaali, että olemme synnyttäneet jotain voimakasta.
– Tuo olisi voinut päättyä lyhyenä shokkina, mutta kappale, albumi ja konsertti toisensa perään se vain jatkui. Ja jatkuu yhä. Sen voi huomata jokaisen uuden singlen julkaisun kohdalla. Kaikilla on mielipiteensä Ghostista.
– Vau!-hetkiä on tuosta asti paljon. Kuten vaikkapa James Hetfieldin näkeminen Ghost-paita yllään haastattelussa, joka näkyi kaikkialla Ruotsin televisiossa. Se oli jättimäinen, valtava hetki, jota en unohda ikinä. Tai kun Darkthronen Fenriz listasi meidät yhtenä tulevaisuuden metallibändeistä, mikä kuulostaa nyt musiikkimme tuntien aika hauskalta.
Viimeisimmät stadiontason raskaat rockbändit, kuten Guns N’ Roses ja Metallica betonoivat kokoluokkansa yli 30 vuotta sitten. Vielä tuolloinkin raskas rock oli valtavirtaa. Ghost sen sijaan teki läpimurtonsa 2010-luvulla, jolloin rock ei todellakaan ollut isollaan.
– Niin, vastaavasti monet 80-luvun rockbändit kuten Judas Priest ja Ozzy Osbourne kasvoivat jättimäisiksi, koska he onnistuivat tekemään muutaman albumin, jotka olivat osa sen ajan pophuippua. Heidän tekemänsä rock oli sitä, mitä Billboardin kärkipaikalla tapahtui juuri tuolloin.
– Nyt tilanne on toinen. Ghost ei ole hiphopia, r’n’b:tä tai nuorten artistien tekemää kokeellista poppia. Metallimaailmassa ajatellaan, että teemme todella kaupallisia asioita, mutta isossa kuvassa olemme vain alaviite siitä, että joku tekee vielä vanhanaikaista musiikkia. Olemme outolintu, joka saa jostain syystä Grammyn silloin tällöin.
– En tiedä onko meille olemassa jatkuvuutta. Olen ihan varma, että tämä kaikki, mitä teemme Ghostin kanssa, voi muuttua ihan milloin vain. Ja tulee muuttumaankin. Ennemmin tai myöhemmin tulen huomaamaan, että se uramme huippukohta meni jo jonkin aikaa sitten, ja nyt ihmiset puhuvatkin jo jostain ihan muusta.
– Olen tyytyväinen niin pitkään, kun onnistun tekemään musiikkia, johon ihmisten ensimmäinen reaktio on jonkinlainen huutomerkki. Se tarkoittaa, että erotumme vielä joukosta, mutta sitä ei voi toistaa ikuisesti.
Aluksi Ghost oli yhtä kuin sinä. Sitten mukaan tuli The Nameless Ghouls, kasvottomista jäsenistä koostunut bändi. Myöhemmin jouduit käymään jopa oikeutta näiden jäsenten kanssa, heidän vaadittua suurempaa osuutta Ghostin tuloista. Nyt Ghost on taas yhtä kuin sinä. Onko itsevaltius paras ratkaisu Ghostissa, vai kaipaatko täysiveristä bänditoimintaa?
– Suurin virhe, jonka olen ikinä tehnyt, oli ajatella edes yhden ainoan sekunnin ajan, että Ghost voisi olla molempia.
– Kun olin kolmekymppinen, ajattelin samoin kuin moni tuon ikäinen. Olin huolissani siitä, että nuoruus on ohi ja että menetän otteeni ystäviini. Pelkäsin, että elämä laittaa meidät omille lautoillemme, ja ajelehdimme eri suuntiin.
– Kun Ghost löi läpi, olin jo sellaisessa pisteessä elämässäni, jossa minulla oli kerrankin työpaikka, olin saanut kaksi lasta ja olin ottanut aika isoja askeleita kohti aikuisuutta. Aina aiemmin olin ollut työtön sinkku. Valmis lähtemään maailmalle milloin vain. 2010-luvun taitteessa en ollut luopunut noista haaveista, mutta olin asettunut aloilleni.
– Jos asian muotoilee todella kyynisesti, tarvitsin miesvoimaa, koska en voinut tehdä Ghostia yksin. Oli helppoa kysyä mukaan näitä ystäviäni, joihin en halunnut menettää yhteyttä. Kutsua heidät juhliin, niin sanoakseni. Olin aivan varma, että tulemme kokemaan jotain, mikä tulee olemaan hauskaa, ja halusin kokea sen ystävien kanssa.
– Olin jo tehnyt valtaosan pohjatyöstä Ghostin suhteen. Koko konsepti oli valmiina. Meillä oli levytyssopimus. Muut istuivat valmiiseen pöytään. Osa näistä ihmisistä oli skeptisiä sen suhteen, tuleeko tästä yhtään mitään. He huokailivat miten typerältä tämä kaikki kuulostaa, ja miten hölmöiltä he näyttävät asuissaan.
– Vaikka nämä samat ihmiset ovat sittemmin sanoneet, että Ghost merkitsi heille paljon, se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tämä merkitsee minulle. Ghost oli koko maailmani vuodesta 2006 alkaen.
– Siksi minun oli vain luovuttava siitä ajatuksesta, että tämä olisi jotain, mitä voimme tehdä yhdessä. Se ei ollut sitä alun alkaenkaan, eikä minun olisi pitänyt pakottaa tätä konseptia bändiksi. Valehtelin itselleni hetken aikaa toisin.
Tällaisten ratkaisujen ja levyjesi myötä moni näkee sinut itsevarmana ja visionäärisenä muusikkona, joka tietää mitä tekee. Millaisissa asioissa olet omien mukavuusalueidesi ulkopuolella ja kaikkein epävarmin?
– Olen useimmiten itsevarma musiikin suhteen, mutta seuraavassa hetkessä saatan olla epävarma niiden samojen asioiden parissa. En kuitenkaan koskaan epäile itseäni siihen pisteeseen asti, että koen olevani täysin hyödytön.
– On paljon ihmisiä, jotka harrastavat talojen suunnittelemista, rakennuttamista ja myyvät sen lopulta pienellä voitolla, joka juuri ja juuri kompensoi siihen käytetyt resurssit. Minä koen säveltämisen aika samalla tavalla.
– Jokainen kappale on kuin uusi projekti. Uusi päämäärä, jonka yritän toteuttaa niin onnistuneesti kuin on mahdollista. En tyydy helppoihin ratkaisuihin. Saatankin heittää muutamia kollegoitani bussin alle kun totean, että aika moni muusikko tyytyy siihen, että he saavat aikaiseksi 45 minuuttia mitä tahansa ääntä. Kunhan bändi jatkuu ja jatkuu.
– En koe täyttymystä siitä, että teen albumin joka toinen tai joka kolmas vuosi, koska niin vain on tehtävä. Minulle on tärkeää yrittää säveltää mahdollisimman hyviä kappaleita. Jo Repugnantin aikoina haluni kirjoittaa tunnistettavia kappaleita oli korkealla. Halusin sen olevan genressään supertarttuvaa.
– Tämä aiheuttaa tilanteita, joissa tiedän mitä haluan, mutten meinaa löytää keinoja päämääräni saavuttamiseksi.
Miten pääset eteenpäin tällaisista lukkotilanteista säveltäessäsi?
– Olen ehkä vähän kontrollifriikki joissakin asioissa, mutta en pelkää myöntää tarvitsevani apua suuremman päämäärän saavuttamiseksi. Siinä co-writingsessiot auttavat hyvin usein, kuten nyt uudella levyllä tein Joakim Bergin, Salem Al Fakirin, Vincent Pontaren, Max Grahnin, Peter Svenssonin ja Klas Åhlundin kanssa.
– Kehitin myös itselleni vuosia sitten pienen mielikuvaharjoituksen. Lukkotilanteessa kuvittelen hetken aikaa olevani joku toinen muusikko ja kirjoittavani musiikkia jollekin ihan eri bändille. Mitä jos olisin tämä henkilö tästä bändistä, joka tekee tällaiset asiat aina hyvin, ajattelen, ja käynnistän eräänlaisen roolileikin.
– Tuo pieni mielikuvaharjoitus on usein avannut mahdollisuuksia moneen suuntaan. Se on omalla tavallaan samanlainen mahdollisuuksien avaaja objektiivisuudelle, kuin kaikki näkyvät roolihahmonikin ovat olleet.
Kun puhuimme viimeksi marraskuussa 2019, Prequelle albumin (2018) kiertueet olivat loppusuoralla. Kerroit tuolloin, että sinulla on selkeät visiot Ghostin viidennen albumin suhteen. Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, Impera on julkaistu. Miten paljon visiosi albumien suhteen muuttuvat niitä tehdessäsi?
– Sallitaanko pieni viittaus Star Warsiin? Tiedät ehkä, miten erilainen George Lucasin alkuperäinen ajatus yhdestä ainoasta Star Wars -elokuvasta oli, ja millaiseksi universumiksi franchise on kasvanut. Näin käy myös Ghost-levyille.
– Ennen kuin sekuntiakaan musiikkia oli kirjoitettu, halusin kirjoittaa albumin imperiumeista ja niiden hajoamisesta. Tiesin millainen visuaalinen ilme sopisi tämän kaiken rinnalle. Olin myös hahmotellut, millaisia kappaleita missäkin vaiheessa albumia pitäisi olla, jotta ajatukseni oikeanlaisesta draaman kaaresta toteutuu.
– Ajatus tästä kaikesta on ehkä ollut mielessäni jo vuodesta 2014 asti, mutta Ghost-albumit eivät todellakaan ole valmiita, ennen kuin ne ovat valmiita. Teen levyihin aina muutoksia, koko ajan ja viime sekunneillakin. Aina on joitakin päätöksiä tehtävänä ja valintoja punnittavana, koska jokaisella iskulla ja melodialla on oltava merkitys.
Prequellen melodisen, tarttuvan ja popahtavan Ghostin jälkeen olisit varmasti voinut jatkaa samalla linjalla ja taata vakaan kasvun. Valitsit toisen tien, ja Imperan melodiakieli, rytmisyys ja tunnelma on kuin 80 luvun rockin riemua ilkikurisen Ghostin muotokielen läpi puristettuna.
– Tavoitteenani on aina ollut kirjoittaa uutta musiikkia. Uusia kokemuksia. Jos musiikillani on oikeasti merkitystä, aina parempi. Jos se seisoo omilla jaloillaan jonain sellaisena, mikä on tarkoittanut jotain ihmi sille, vielä hienompaa.
– Siinä vaiheessa kun kirjoitan musiikkia ja yritän tehdä työni, jos säveltämistä ajattelee työnä, en voi ajatella yhtään sitä, mitä musiikkini on, mitä se ei ole, mitä se voisi olla, mitä se ei voi olla tai mitä se tulee merkitsemään. Minun on vain kirjoitettava jotain niin hyvää kuin on suinkin mahdollista, kunnes koko albumi krisallisoituu mielessäni.
– Sitä ennen joudun ehkäpä tekemään muutamia päätöksiä. Saatan huomata, että tämä laulu on kuin tehty päätöskappaleeksi, tämä on viimeinen näytös, joten ei ole väliä, vaikka se kestäisi seitsemän minuuttia. Se ei ole kappale, josta voisi tulla hitti, joten sitä ei tarvitse puristaa sellaiseen muotoon, että se voisi soida radiossa.
– Vastaavasti käsissäni saattaa olla kappale, joka suorastaan huutaa ”Hitti! Hitti! Hitti!” ja voi olla, että sitä on hyvä trimmailla hieman ja varmistaa, että kappale saa sellaiset siivet, joiden avulla se voi saavuttaa potentiaalinsa.
– Kyse on siitä, ettei kavahda mitään keinoja, kun mielessä on ihan tietty kuvasto, jota musiikin haluaa ilmentävän.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 4/22.
