Kannen valokuvassa Olavi Uusivirta seisoo keskellä euforisena joraavaa väkijoukkoa. Menossa on pienen porukan intiimit bileet jossain arvokkaan oloisessa miljöössä. Kamera ei ole onnistunut pysäyttämään muiden juhlijoiden liikettä, mutta suljin on jäädyttänyt Uusivirran dramaattiseen asentoon. Hän seisoo epätarkkojen ihmisten keskellä tarkkapiirteisenä, pää taaksepäin taivutettuna ja käsi rintaa pidellen. On mahdotonta sanoa, onko hän muiden juhlijoiden tapaan riemunsa kukkuloilla vai juuri lysähtämässä tuskasta lattialle.
.
Jälkimmäiseen tulkintaan vihjaa teksti kuvan yläkulmassa: Pieni kuolema.
.
Vielä enemmän siihen suuntaan ohjaa se, mitä Olavi Uusivirran yhdeksännen albumin sisältä löytyy. Pienen kuoleman laulut on nimittäin uutettu surusta ja pettymyksistä.
– Meillä on ollut jo vuosia Tero Ahosen (valokuvaaja, graafikko) kanssa ajatus levyn kannesta, jossa olisi muitakin ihmisiä kuin vain minä, Olavi Uusivirta sanoo.
Alun perin he haaveilivat pitävänsä läpi yön kestävät bileet, joissa aina välillä aseteltaisiin ihmisiä kuvattavaksi erilaisiin spontaanin oloisiin tilanteisiin ja asentoihin, ja sen jälkeen bileet jatkuisivat.
Lokaatioksi valikoitui Kansallismuseo, jossa ei valitettavasti voinut bilettää koko yötä.
– Visio ei siis ihan sellaisenaan toteutunut, mutta osittain kyllä, Uusivirta toteaa.
Hän on tyytyväinen, että idea toteutettiin vasta nyt eikä esimerkiksi edellisen levyn aikaan. Kuva istuu Pienen kuoleman kanteen täydellisesti.
– Mun fiilis siitä kuvasta on, että menossa on ikään kuin maailmanlopun bileet. Viimeiset bileet, ennen kuin jotain pahaa tapahtuu.
Uusivirta sanoo, että kuva nostaa hänen mieleensä Viipurissa eläneen isoisänsä.
– Se, mitä olen kuullut 30-luvun Viipurista, on että siellä oli todella poreilevaa ja kulttuurillisesti viriiliä elämää. Olen monta kertaa miettinyt, että minkähänlaisia juhlia siellä on ollut syksyllä 1939.
Tummia sävyjä
Olavi Uusivirta myöntää, että Pieni kuolema on sävyltään tumma albumi.
– Ainakin se on tummasävyisempi kuin muutamat edelliset, Uusivirta myötäilee, vaikka tarkentaakin, että muutos alkoi jo Skorpionilla.
Iso osa tummuutta tulee siitä, että Pieni kuolema on ilmiselvästi erolevy. Lauluissa on hätkähdyttävänkin suoria kuvauksia kommunikaation loppumisesta ja parisuhteen murenemisesta, eivätkä ne voi olla kuulijan mielessä yhdistymättä Olavi Uusivirran vajaan vuoden takaiseen eroon näyttelijä Saara Kotkaniemestä.
– Niin, no, onhan se väistämätöntä, koska tämä sijoittuu ajankohtaan, jossa olen ollut keskellä isoa elämänmuutosta. Ja toki se kaikki heijastuu levyn tunnelmiin, Uusivirta pyörittelee.
Heti perään hän painottaa, että valtaosa albumin kappaleista on syntynyt jo pari vuotta sitten, joten ainakaanhän ei ole itse ollut tekemässä mitään konseptuaalista erolevyä.
– Mä muotoilen asian niin, että on vastaanottajan ja kritiikin tehtävä kategorisoida se levy. Mihin karsinaan se ikinä halutaankaan kategorisoida.
Pettymysten eri tasot
Oli erolevy tai ei, niin ainakin albumilta nousee teemaksi pettyminen monella tasolla: itseensä, muihin ihmisiin ja maailmaan.
– Ehkä niin voi sanoa, Uusivirta toteaa.
– Jos ajatellaan vaikka jatkumoa jostain Elvis istuu oikealla -albumista (viides soolo, 2012) lähtien, niin nehän ovat olleet hyvin valoisia levyjä aina Skorpioniin asti.
Valoisuus on ollut tietoinen valinta. Uusivirta kertoo päättäneensä Elvis istuu oikealla -levyn kohdalla, että nyt hän tekee biisit duurissa.
– Haasteena siinä tietenkin oli, että miten ne duuribiisit voisivat olla myös syviä ja ei-tyhjänpäiväisiä.
Duuria hän ei ole hyljännyt tyystin vieläkään, ja Pieni kuolema onkin kiehtovan ristiriitainen levy. Tumman tekstimaailman vastapainona on tuttua musiikillista leikkisyyttä. Räikeimmillään kontrasti on Naapurinpojassa, jossa ahdistavan elämäntilanteen kaunistelematonta kuvausta kehystää karnevalistiseksi yltyvä, miltei överiksi vedetty sovitus.
Se lienee keino keventää tekstin ahdistavuutta.
– Mä ajattelen, että se tuo biisiin lisää tasoja ja ulottuvuuksia. Kontrasti myös pakottaa kuulijan tarkastelemaan sitä eri vinkkelistä, Uusivirta pohtii ja huomauttaa, että rinnakkaiskappaleena Naapurinpojalle toimii Ikuiset lapset -albumin Glorian koti.
Molempien teemana on pinnalta kaunis mutta sisältä kestämätön elämäntyyli.
– Kun katson sisustuslehtien kuvia täydellisistä perheistä täydellisissä kodeissaan, mielikuvitukseni lähtee laukalle. Tuntuu väistämättömältä, että ne on aivan ihmishirviöitä kaikki, ja se koko idylli on räjähtämäisillään. 2000-luvun porvarillinen elämänvalhe on kiintoisa aihe, jonka pariin huomaan palaavani yhä uudestaan.
– Musiikissa mua kiinnostaa juuri ne kontrastit, niistä mä pidän myös kuuntelijana. Odotan jonkinlaista nyrjähdystä musiikilta. Sitä että biisi menee eri suuntaan kuin mitä kuulijana odottaisin.
Tekstin ja musiikin kontrastiin liittyen hänellä on kaksi selkeää esikuvaa.
– The Smiths on kuvaavin esimerkki. Sehän kuulostaa iloiselta meiningiltä, mutta kun kuuntelet tarkemmin mistä siellä lauletaan, niin se kontrasti on järisyttävä. Suomalaisessa musassa samaa on tehnyt Leevi And The Leavings.
Usko ihmisiin
Ei päästetä vielä irti tummuudesta. Miksi sävyt alkoivat kymmenen vuoden valoisan kauden jälkeen himmetä Skorpionilla? Uusivirta lähestyy aihetta kuvaavan esimerkin kautta.
– Mä olen aina ollut aika hyväuskoinen. Se on ollut osa mun luonnetta, ja olen lähtökohtaisesti luottanut ihmisiin jopa sillä tavalla, että jätän kahvilassa puhelimen pöydälle, kun lähden käymään vessassa. Tavallaan ihan provokaationa, koska haluan luottaa ihmisiin. Mutta totta kai samalla kasvaa todennäköisyys siihen, että saa maailmalta turpaan.
Ja kun niin käy, yleensä hillittyyn käytökseen pyrkivä Uusivirta löytää itsestään uusia puolia. Muutama vuosi sitten Barcelonan Primavera Sound -festivaaleilla hän huomasi jotain keikkaa katsoessaan, ettei puhelin ole enää hänen taskussaan. Saman kohtalon olivat kokeneet useat muutkin lähellä seisovat.
– Sain aivan infernaalisen raivokohtauksen. Heitin mun pankkikortit baaritiskille ja huusin, että vittu viekää tuhkatkin pesästä! Mun ystävät keräsivät pankkikortit ja ottivat mut halaukseen, että nyt rauhoitut.
Sellaisissa tilanteissa pettymys ihmisiin nostaa päätään, eikä se voi olla vaikuttamatta maailmankuvaan. Uusivirta ei kuitenkaan halua uskoa, että pettymyksen tunne olisi lopullista, vaikka viime aikoina luottamusta ihmiskuntaan ovat heikentäneet esimerkiksi Putinin Venäjän hirmuteot.
– Tässä on vain ollut niin monta poikkeustilaa yhtä aikaa. On ollut kollektiivista hyväuskoisuutta, esimerkiksi liittyen Nord Stream 2 -kaasuputkeen. Ollaan ajateltu, että se on tae Euroopan rauhan tiellä, ja nyt yhtäkkiä siitä hyväuskoisuudesta maksetaan posketonta hintaa.
Makrotasolla tapahtuva turpaanveto on toistunut myös mikrotasolla, kun turvattomuutta on luonut sekä korona-aika että henkilökohtaisen elämän menetykset.
– Nyt keski-iässähän pitäisi varautua menetyksiin ja suuriin luopumisiin. Nythän se alkaa, aika kun me joudutaan luopumaan meidän vanhemmista ja läheisistä ja lopulta kaikesta. Kyllähän se muuttaa näkökulmaa elämään.
Vihjeitä kuolemasta
Pieni kuolema vihjasi itsestään. Skorpioni-albumin (2019) kappaleessa Ehkä sun on pakko mennä Uusivirta laulaa, kuinka lopun sijaan tulee muutos: ”Pieni kuolema ei oo kuolema”.
Siihen lauseeseen Pieni kuolema -albumi taitaa lopulta tiivistyä. Levyn lävistää suru ja ahdistus, mutta pohjimmainen sävy on kuitenkin varovainen optimismi ja usko siihen, että kaikella on tarkoituksensa.
Onkin harkittua, että Pieni kuolema päättyy toiveikkuutta luovaan loppusoittoon, ikään kuin piilobiisiin.
– Se oli Timon (kitaristi ja tuottaja Kämäräinen) hieno idea, Uusivirta sanoo.
– Sen funktio on nimenomaan olla toivon kipinä kaiken jälkeen. Että ok, tässä on ollut tummanpuhuva matka ja ollaan oltu sumun keskellä ja ehkä toivottomuudenkin tunnelmissa, mutta kaiken sen jälkeenkin mä ajattelen, että kriisi voi olla myös rakentava ja hedelmällinen asia. Se tarkoittaa kuitenkin aina muutosta, joka pakottaa vaihtamaan asentoa.
Uusivirta kuvailee, kuinka ihmiset mukavuudenhalussaan haluavat jäädä paikalleen tuttuun nojatuoliinsa. Kunnes jostain tulee piikki, joka pakottaa kääntämään tuolin ympäri. Asetelma menee rikki, mutta raunioista syntyy jotain uutta.
– Yksityiselämän kriiseilläkin on kompostoiva vaikutus. Vanha muuttuu ensin mullaksi, ja on ajanjakso, jolloin on pelkkää multaa, mutta sitten sieltä alkaa tulla jotain uskomattomia juttuja.
Uusivirta välttää viimeiseen asti livauttamasta sanaa ”ero” vaikka siitähän hän selvästi puhuu.
– Niin, no, mä nivon tähän samaan kompostiin myös näitä muita poikkeustiloja ja kriisejä, joihin liittyy tämä sama ajattelu.
Todisteluntarve vähenee
Kun vyöllä on jo yhdeksän studioalbumia, on tekeminen ehtinyt muuttua matkan aikana moneen kertaan. Viimeisten levyjen kohdalla tekotavaksi on vakiintunut Uusivirran sävellysten eteenpäin kehittely bändin kesken Timo Kämäräisen tuotannossa, mutta silti albumien väleillä on isojakin soundillisia eroja. Esimerkiksi Skorpionin synteettiseen tunnelmointiin verrattuna Pieni kuolema soi rehvakkaasti kitarat edellä. Yhdessä kohtaa levyltä tuntuu pilkistävän Popeda, toisaalla voi kuulla muistuman Blue Öyster Cultin Don’t Fear The Reaperistä. Kämäräisen näkemyksellisiä kitarasoolojakin kuullaan kiitettävän paljon.
– Suurin sudenkuoppahan on sellainen kanonisoitu asema, jossa mietitään, että mitähän yleisö tai kriitikot tai radioiden musiikkipäälliköt tai festaripromoottorit multa odottaa, Uusivirta pohtii. Sellaisen ajatteleminen johtaa myrkylliseen kierteeseen, jossa aletaan toistaa hyväksi havaittua kaavaa.
– Tällaista ajattelua ehkäisevä voima on nimenomaan Timo Kämäräinen, joka jo lähtökohtaisesti soittaa jokaisen keikan eri tavalla. Ne samat biisit muuttuu koko ajan.
Yhtä lailla albumienkin soundiin vaikuttaa paljon se, mikä vaihe tuottaja Kämäräisellä sattuu olemaan päällä. Voisi myös kuvitella, että näillä kilometreillä jokaiseen albumiin ei liity samanlaista painetta tehdä ylittämätön mestariteos kuin uran alkuvaiheessa. Todistelun tarve on korvaantunut varmuudella ja suhteellisuudentajulla.
– Joo, kyllä niin voi sanoa. Aika pitkään se alkuvaiheessa jatkui, että aina ajatteli kuinka uuteen levyyn pitää aina ladata ihan kaikki. Se oli stressaava ajatus, varsinkin jos vastaanotto ei ollut sen mukainen, Uusivirta muistelee.
Hän huomauttaa, ettei oikeastaan kenelläkään artistilla ole urallaan pelkkiä mestariteoksia.
– Se on tavallaan vapauttava ajatus, vaikka kai jokainen musiikintekijä ajattelee aina uudesta albumistaan, että tämä on parasta mihin pystyn. Ajatteleeko? Eihän se tarkoita, että uusi levy olisi huono tai epäonnistunut, vaikka tiedostaisikin joskus pystyneensä parempaan.
– Tuo on kiinnostavaa, koska tavallaanhan tuo on tabu. Ei kukaan halua ainakaan ääneen noin sanoa, vaikka niin ajattelisikin, Uusivirta toteaa ja myöntää, että kyllä hänelläkin nousee omasta tuotannostaan tietyt levyt merkityksessään toisten yli.
– Tietynlainen armollisuus itseä kohtaan on mun mielestä paikallaan, koska se voi vapauttaa ilmaisua.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/2022.
