Keikka-areena jäi S-Toolille Qstockissa pieneksi – Ville Laihiala kertoo ahdistavista kotikeikoista ja tulevasta levystä

S-Tool veti Qstockin-keikalleen lähes tuhatpäisen yleisön. Ville Laihialalle esiintymiset kotikaupungissa ovat silti aina niitä kaikkein ahdistavimpia.

Ville Laihiala odotti Qstockin bäkkärillä S-Toolin keikan alkua.
Elina Järvi

Qstock on oululaismuusikko Ville Laihialalle tuttu festivaali 15 vuoden takaa: Sentenced esiintyi jo ensimmäisessä Qstockissa vuonna 2002.

– Täältä on pelkästään hyviä muistoja, ja loppuillasta ei aina ole muistoja ollenkaan, hän naurahtaa.

Tänä vuonna Laihiala heitti keikan viime vuonna perustetulla bändillään S-Tool. Yhtye oli sijoitettu soittamaan Kooma-telttaan, joka noin 800 hengen kapasiteetillaan jäi auttamattoman pieneksi: pari sataa ihmistä seurasi riehakasta keikkaa teltan ulkopuolella.

”Aikoinaan bäkkäreiden varusteluna oli lähinnä kassi kaljaa ja paskahuussi.”

Laihiala itse kuitenkin tykkää Kooma-teltasta esiintymispaikkana sen tiiviin tunnelman takia. Kun Sentenced aikoinaan esiintyi suurilla lavoilla esimerkiksi Wackenissa, tuntui, että yleisömassa levisi. Toisaalta Laihialan yksi hienoimmista festarimuistoista on nimenomaan Wackenista.

– Soitimme Senareiden viimeisellä rundilla siellä ennen pääesiintyjää, ja encorea odottaessaan kymmenet tuhannet ihmiset huusivat yleisössä ”Thank you Sentenced”. Se hetki meni luihin ja ytimiin.

Kaikkiaan järjestelyt ovat Laihialan mukaan vuosien saatossa festareilla parantuneet huomattavasti ja suomalaiset tapahtumat ovat täysin kilpailukykyisiä Euroopan suurten festivaalien kanssa.

– Muutos on merkittävä, sillä joskus aikoinaan bäkkäreiden varusteluna oli lähinnä kassi kaljaa ja paskahuussi.

Nimmarin hakua ”kuset housuissa”

 Vaikka Laihiala on soittanut maailman suurimmilla heavy- ja rockfestareilla, keikat  kotikaupungissa ovat hänelle aina erityisen kuumottavia.

– Se on jännä juttu, että mua on aina vituttanut soittaa Oulussa. Ahdistus alkaa jo edellisenä iltana. Mutta heti kun menen lavalle, fiilis kääntyy toisinpäin. Ehkä onkin siis hyvä, että tuo vitutus on aluksi olemassa. Ja silti esimerkiksi Qstockissa soitettu Poisonblackin viimeinen keikka on ollut soittamistani keikoista paras koskaan.

Ennen keikkaa orastavan negaation syystäkin Laihialalla on teoria.

– Jos näin huumorilla sanoo, niin muissa kaupungeissa saan rauhassa olla rocktähti. Täällä taas on yleensä paikalla kaikki tutut ja työkaverit, jotka tietävät, millainen ihminen oikeasti olen. Suojamuurit murtuvat.

”Lombardo tuijotti mua silleen, että jaa, siinä on joku urpo kuset housuissa.”

Keikkabussin palamiselta ja suurista teknisiltä katastrofeilta Laihiala yhtyeineen on välttynyt, mutta muuta hölmöilyä on riittänyt senkin edestä.

– Esimerkiksi Dynamossa vuonna 1997. Meillä oli siihen aikaan tapana kaataa vedet tai kaljat munille, jos joku bändin jäsenistä sammui. Olimme sitten Lopakan kanssa pikkupäissään vip-alueella, jossa Lopakka huomasi Slayerin rumpalin Dave Lombardon. Nimmariahan siinä piti lähteä pyytämään, ja Lombardo tuijotti mua silleen, että jaa, siinä on joku urpo kuset housuissa. Oli vaivautunut hiljaisuus. Sitten Lopakka sanoi sille, että ”You are my biggest idol.” Vaivautunut hiljaisuus jatkui. Sanoin sitten Lopakalle, että lähdetään nyt vittuun. Nimmarit jäi saamatta.

Vaikein levy ikinä

Pitkän ja värikkään uransa jälkeen Laihiala aloitti perustamassaan S-Toolissa puhtaalta pöydältä. Se on ollut mahdollista, koska S-Toolin jäsenillä ei ole yhteistä musiikillista menneisyyttä, vaikka kaikki pitkän linjan muusikoita ovatkin. Puhtaalta pöydältä on ollut helppoa aloittaa siksikin, ettei Laihiala ole sellaista ihmistyyppiä, joka yhä ratsastaisi maailmanlaajuisesti lähes miljoona levyä myyneen Sentencedin menestyksellä.

”Olisihan se nyt naurettavaa jos mä kiertelisin tuolla Sentencedin paita päällä.”

–  Olisihan se nyt naurettavaa jos mä kiertelisin tuolla Sentencedin paita päällä, hän tuumaa ja jatkaa:

– Entiset meriitit lakkaavat olemasta silloin, kun menet uuteen bändiin. Enkä niillä meriiteillä haluaisikaan ratsastaa. Toisaalta aiempi ura varmasti jonkin verran auttaa siinä, että S-Toolilla saa jalkaa oven väliin.

Edelleen melko tuoreen yhtyeen kenties jännittävin paikka on edessä syyskuussa, kun S-Tool julkaisee ensimmäisen studioalbuminsa. Se oli Laihialalle vaikein levy ikinä.

– Kaikki mikä vain voi vastustaa, vastusti. Esimerkiksi studiotekniset jutut ja logistiikka. Olin viikot töissä raksalla ja sitten lähdin Onnibussilla Oulusta Lahteen, kävin paskalla ja suoraan siitä laulamaan. Fiiliksen hakeminen oli kovan työn takana siihen verrattuna, että levyn olisi päässyt tekemään putkeen yhdessä paikassa. Mutta nyt kun kuuntelin valmiin levyn läpi, se on kyllä todella onnistunut.

Laihiala on edelleen vilpittömän onnellinen siitä, että ihmiset tukivat levyntekoa joukkorahoituksella noin 5000 euron edestä, vaikkei yhtye voinut luvata, että koko levyä koskaan syntyy. Lahjoitusten lisäksi Radio Rock oli merkittävä vetoapu, sillä radiokanava mahdollisti levyn julkaisemisen maksamalla jäljelle jääneet kulut. Levy on lisensoitu Playground Musicille, mutta artistisopimusta S-Tool ei ole tehnyt.

Roolijaosta bändin sisällä ei ole ollut tarpeen keskustella, koska asiat ja yhteistyö sujuu kivuttomasti omalla painollaan. Toisaalta Laihiala nyt 44-vuotiaana tietää paremmin kuin koskaan, mitä hän haluaa.

– Joskus päätin, että kun olen jo tämän ikäinen, ei hirveästi enää huvittaisi muiden biisejä tehdä. Siis esimerkiksi sanoittaa toisille. En silti pidä itseäni minään taiteellisena johtajana, sillä ilman bändin jätkiä minusta ei tulisi yhtäkään nuottia ulos.

Teksti ja kuva: Elina Järvi