Sigur Rós oli jo alkutaipaleeltaan lähtien kaikkea muuta kuin tavallinen bändi, joka soittaa tavallisilla bändisoittimilla tavallisia bändikappaleita ja jossa jokaisella jäsenellä on tasan oma tonttinsa sekä säveltäessä, studiossa että lavalla.
Hólm muistelee lämmöllä sitä taivalta, joka johti hänet osaksi tällaista kokoonpanoa perinteisen bändin sijaan.
– Jo ennen kuin Sigur Rós oli edes kaukainen unelma, minä ja Ágúst (Ævar Gunnarsson, rummut 1994–1999) olimme yhdessä erilaisissa rock’n’roll-bändeissä 80-luvulta 90-luvun alkuun.
– Aika varhaisessa vaiheessa minulle ja muille islantilaisille kavereilleni tuli selväksi, että vaikka ehkä jopa halusimme tehdä sellaista rockia kuin esikuvamme, olimme kuitenkin islantilaisia, eivätkä tietynlaiset soundimaailmat olleet meidän verissämme. Se ei ollut luonnollista meille, joten päätimme alkaa kulkea ihan toisenlaista musiikkia kohti.
Suomi on todella pieni maa, jossa lähes kaikki musiikin parissa työskentelevät tuntevat toisensa. Islanti ja varsinkin Reykjavik ovat vielä pienempiä, joten ei ole kummallista, että 90-luvulla musiikkipiirit siellä olivat tiiviit.
– Muistan sen taianomaisena aikana, jolloin bändejä oli paljon ja yhteisöllisyys oli tiivistä. Hienointa oli, että monia artisteja ja bändejä yhdisti se, että ne tekivät erittäin islantilaista ja erittäin tunnistettavaa musiikkia, Hólm muistelee.
– Saattoi käydä niin, että soitimme treeniksellä, joku pöllähti paikalle ja kertoi, että he ja muutama muu bändi olivat päättäneet soittaa jossain läheisessä paikassa. He pyysivät meitä mukaan ja seuraavana päivänä kiinnitimme jo julisteita ympäri Reykjavikiä. Samoissa iltamissa saattoi olla rock-, punk- ja metallibändejä ihan laidasta laitaan.
Islantilaisen musiikin kontrastit yltävät tänäkin päivänä mustimmasta black metalista kokeellisimpaan elektroniseen musiikkiin. Jos Hólmilta kysytään, hän löytää äärilaidoista jotain yhteistä. Jopa maan Euroviisu-edustajia myöten.
– Kaikkien islantilaisten itseilmaisuun kuuluu halu olla osa isompaa maailmaa, vaikka olemmekin täällä eristyksissä. Silti haluamme pitää kiinni myös islantilaisuudestamme ja vaalia tätä luontoa, joka meitä päivittäin ympäröi. Me otamme vaikutteita muualta, mutta haluamme kuulostaa islantilaisilta. Siltä omalta heimoltamme, joka täällä pohjoisessa elää. Saamme joka päivä inspiraatiota jäätiköistä ja kauniista erämaista, mutta yhtä lailla jatkuvasta epävakaudesta, kun yksikin maanjäristys voisi tuhota kaiken. Tuo katkeransuloinen ristiriita kuuluu musiikissamme, Hólm pohtii.
Pienen maan hyvä puoli oli se, että tape tradingin luvattuna aikana musiikki levisi Islannissa ja varsinkin Reykjavikissä nopealla tahdilla. Myös Sigur Rósin jäsenet kävivät läpi monenlaisia kausia ennen kuin tekivät omaa musiikkiaan.
– Voin tietysti puhua vain omasta puolestani, mutta olin 80-luvulla ihan hullu Iron Maiden -fani ja sitä myöten kulutin osani death- ja black metalista, eivätkä bändit Obituarysta Darkthroneen olleet minulle vieraita, Hólm sanoo.
– Tietysti bändit kuten My Bloody Valentine vaikuttivat suoremmin varhaiseen Sigur Rósiin, mutta nautin todella paljon siitä, että marinoin itseäni kaikenlaisella musiikilla jo ennen kuin tiesimme, mitä haluamme itse tehdä.
Varhaisina vuosina Sigur Rósin tulevaisuudessa muodostavia jäseniä yhdistivät myös The Smashing Pumpkinsin Siamese Dream (1993), ja ihan ensimmäiset yhtyeen kappaleetkin kumarsivat tuohon suuntaan.
– Minä, Jónsi (Birgisson) ja Ágúst yritimme tehdä aika raskasta musiikkia ja päädyimme tekemään ihan muuta samasta syystä kuin miksi me soitamme monia eri instrumentteja – emme tienneet yhtään mitä olimme tekemässä.
– Siispä teimme kaikkea, mitä ikinä halusimmekin. Kjartan (Sveinsson, yhtyeessä 1998–2013 ja taas 2022 eteenpäin) oli meistä ensimmäinen, joka oikeasti opiskeli musiikkia, halusi miettiä huolella orkesterisovituksia ja sellaista. Hän toi hyvää tasapainoa meidän mistään mitään ymmärtämättömälle kokeilunhalulle. Tähän tasapainoon Sigur Rós perustuu.
Kokeellista riskinottoa
Muistellessaan varhaista Sigur Rósia Hólm ei meinaa ensin ottaa yhtyeelle kunniaa siitä, miten kokeellista musiikkia se teki jo jäseniensä ollessa vasta parikymppisiä. Hän hymyilee, että joukko vain heittäytyi virran vietäväksi.
– Suurin ansiomme taisi olla se, että irtaannuimme aika nopeasti kaikesta muusta musiikista ja uskalsimme jotenkin olla miettimättä sitä, miten muut bändit tekevät asioita ja miten asioita kuuluisi tehdä, Hólm summaa lopulta.
– Von-debyyttimme (1997) oli äärimmäisen kokeellinen albumi. Äänitimme sitä yöaikaan studiossa kuukausitolkulla ja musiikkia oli tehty vuosia. Levy muuttui lukemattomia kertoja. Saatoimme keksiä, että koska ulkona sataa, miksipä emme äänittäisi ikkunalaudoille osuvien pisaroiden ääniä. Sitten käytimme siihen neljä tuntia.
– Taisimme hämmentää yleisöä vähän tahallaankin. Kappaleet kuulostivat livenä täysin erilaiselta verrattuna studioversioihin. Kokeilu jatkoi vielä keikoillakin. Sitä tosin tapahtui toisinkin päin, kun Hafssól kuulosti levyltä siltä kuin se olisi soitettu merenpohjassa mutta livenä 12-minuuttinen kappale sai paljon perinteisemmän muodon.
Toiseen albumiin mennessä yhtye oli itsevarma. Se tiesi luoneensa jotain ainutlaatuista. Ágætis byrjun (1999) oli läpimurtoalbumi, jonka suhteen Hólm sanoo yhtyeen tunteneen koko kehoissaan sävellystensä voiman.
Bändi olisi voinut valita paljon helpomman tien jo uransa varhaisissa vaiheissa. Vielä Von-albumilla Sigur Rós soitti triona, mutta massiiviseen suosioon yhtyeen nostaneella kakkoslevyllä soitti melko iso orkesteri.
– Olimme hävyttömän kunnianhimoisia alusta alkaen, koska koimme löytäneemme niin omalaatuisen soundin, joka oli meille kuin hengellinen kokemus, ettemme kerta kaikkiaan halunneet tehdä sen kanssa kompromisseja.
– Musiikki on omituinen konsepti. Edesmennyt tuottajamme Ken Thomas sanoi aina, että omalaatuista musiikkia julkaistakseen on siedettävä paljon epäilyksiä ja lämmiteltävä kuulijaa kaikessa rauhassa. Hän valoi meihin uskoa, että musiikissamme on sitä jotakin ja rohkaisi meitä olemaan suoristelematta tai pehmittelemättä sitä lainkaan.
Riski kannatti. Hólm muistelee, että Sigur Rósin debyytti myi julkaisuvuotenaan ehkä 300 levyä. Ágætis byrjunia myytiin yksin Islannissa 10 000 kappaletta julkaisuvuonna. Maailmanlaajuisesti albumia on myyty tähän päivään mennessä arviolta puoli miljoonaa kopiota.
Se olisi uskomaton teko miltä tahansa islantilaiselta yhtyeeltä, mutta pitää muistaa, että Sigur Rós soitti jo tässä vaiheessa islanninkielistä, pääosin instrumentaalista ja kaikkea muuta kuin hittikaavaan rakennettua post-rockia.
– Uskokaa pois. Olemme kysyneet itseltämme lukemattomia kertoja, miten tämä on mahdollista? Hólm naurahtaa ja sanoo, että kyse on jonkinlaisesta huijarisyndroomasta ja yhtye arveli aina, että he ”jäävät kiinni” minä hetkenä vain.
– Olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tarjosimme ihmisille jotain erilaista. Mutta kyse on muustakin. Me olemme uskoneet niin kovasti musiikkiimme ja pitäneet omaehtoisuudestamme niin kovasti kiinni, että jotenkin se teki vaikutuksen kuulijoihin. Me emme osanneet yliajatella luomuksiamme. Me vain teimme juuri sitä mitä halusimme.
Kaikki muuttuu vakavaksi
Pian kaikilla oli jokin mielipide Sigur Rósista. 2000-luvun taitteessa moni oli sitä mieltä, että jos luulee tietävänsä mitään musiikista, Sigur Rós on tunnettava. Yhtä monelle kaikki islantilaisten tekemiset olivat tekotaiteellista roskaa.
Uuteen elämäntapaansa totutteleva bändi osasi jopa puolitahattomasti ärsyttää kuulijakuntaansa. Se kutsui itseään olankohautuksin kollektiiviksi tai antibändiksi, mikä sai tietenkin bändin vihaajat entistä enemmän varpailleen.
– Tarkoituksemme ei ollut ikinä raivostuttaa ketään, vaan tämä tapahtui ennemmin juuri sen takia, että me uskoimme musiikkiimme niin kovasti, että se vaikutti ihan taatusti ylimieliseltä monien silmissä, Hólm arvelee.
– Aika pian meidät alettiin ottaa avosylin vastaan yhteen suuntaan, mutta samalla monet vanhat tutut käänsivät meille selkänsä. Röyhkeinä nuorina emme tietenkään antaneet tuon häiritä, vaan puskimme täysillä eteenpäin.
Sigur Rósille tapahtui jopa liian paljon ja liian nopeasti. Hólm ei ole unohtanut niitä hetkiä, kun hän meni missä tahansa kaupungissa levykauppaan ja joka paikka oli tapetoitu bändin kakkoslevyn julisteilla.
– On hurjaa ajatella, miten nopeasti meidät, viattomat islantilaiset pojat kaukaa pohjoisesta, tempaistiin maailmalle. Yhtäkkiä kaikki oli todella innostavaa ja jännittävää, mutta samalla yksinkertaiset ajat olivat nopeasti takanapäin.
– Kerroin aiemmin musiikin tekemisestä, joka oli melkein kuin hengailua ja kaikessa rauhassa kaiken mahdollisen kokeilemista. Ágætis byrjunin kohdalla asiat muuttuivat niin vakaviksi niin nopeasti, että muistan sen ajan yhtä aikaa todella suurella hymyllä, mutta myös todella uuvuttavana ja haastavana ajanjaksona, joka oli hajottaa koko bändin.
Suosion kasvu muutti yhtyeen epäileväiseksi. Pienessä kotimaassaan kaikki halusivat hyötyä siitä, tämä muodosti jännitteitä myös Sigur Rósin sisällä ja kun kuvioissa alkoi liikkua rahaa, todellisia ystäviä oli vaikea tunnistaa.
– Muistan, kun istuimme yhdessä samassa huoneessa ja totesimme, että Sigur Rós on tulevaisuutemme. Irtisanouduimme työpaikoistamme, ihmissuhteitakin joutui karille ja uhrasimme kaiken tämän tulevaisuuden eteen.
– Hetken minusta tuntui kuin olisimme olleet ennemmin liikemiehiä kuin muusikoita. Menimme palaverista toiseen ja oli ihan lähellä, ettemme olisi vieraantuneet omasta musiikistamme. Soitimme paljon keikkoja ja rakastimme sitä sydämiemme pohjasta, mutta kaikki se muu pyöritys ventovieraiden ihmisten kanssa… Se oli hieman liikaa.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu julkaistu Soundissa 10/2024