Suomalaisella, ja voisi sanoa laajemminkin eurooppalaisella musiikin ystävällä, on useimmiten sokea piste jazzgenren ymmärtämisessä osana amerikkalaista kulttuuriympäristöä. Synnyinmaassaan jazz nimittäin tarkoittaa monelle ”taviksille” jotain sellaista, johon aktiivinen musadiggari ei täällä kovin herkästi törmää.
Kyllä, puhun smooth jazzista. Kotimainen käännös lienee arkikäytössä tutumpi: ”hissijazz”. Olen tosin huomannut, että hissijazzia terminä viljelevät eivät juurikaan ole kosketuksissa koko genren kanssa ja silloin kyseinen lokanimi saattaa lipsahtaa yhtä lailla ohi maalistaan. (Kerran sain radiopalautteen, jossa termillä viitattiin Ahmad Jamaliin. Päätin jättää kommentin huomioimatta ja pistin asian hevi-Suomen marinoiman mielenmaiseman piikkiin.)
Huolimatta siitä, että emme useinkaan ajattele smooth jazzia varsinaisena relevanttina kuuntelukohteena, on lähes jokainen kuullut nimen Kenny G. Hänen musiikkiaan on todennäköisesti kuullut, vaikkei sitä olisikaan kuunnellut. Jopa 75 miljoonaa levyä uransa aikana myynyt ja kymmeniä miljoonia lukuisilla hiteillään striimaava artisti on monelle musarakastajalle todellinen punainen vaate. Taisin itse törmätä ensimmäisen kerran Kenny G:hen Wayne’s World 2:n (1993) klassikkokohtauksessa, jossa Garth kuvittelee olevansa Kenny G -konsertissa hammaslääkärin louhiessa kauhistuneen miesparan purukalustoa sillä hieman äänekkäämmällä poralla.
HBO:n tuoreessa Music Box -sarjassa on katsottavissa erittäin mielenkiintoinen dokumenttielokuva Kenny G:n elämästä ja urasta. Kaikesta päätellen 65-vuotias Kenneth Gorelick on äärimmäisen määrätietoinen ja kunnianhimoinen mies, jonka menestys ei ole tullut sattumalta. Hymyilevän ja yltiöpositiivisen ulkokuoren sisältä löytyy taitava businessmies.
Tai oikeastaan Kenny G:n juttu on se, että hän haluaa olla paras. Kaikessa. ”Haluan että tämä on paras haastattelusi koskaan”, artisti toteaa ohjaajalle. ”Menikö kaikki ok? Voinko tehdä jotain vielä paremmin?” Tällä mentaliteetilla Kennystä on tullut teknisesti huipputaitava saksofonisti ja kovan luokan poptähti.
Golf-pystit ovat hänelle musiikkialan vastaavia rakkaampia, koska niissä heijastuu ”objektiivinen parhaus”.
Musiikillisesti Kenny G -soundi määrittää smooth jazzin. Kyseessä on mahdollisimman harmiton soundimaailma, jossa kyllä revitellään fonilla, mutta kohteliaasti. Muu yhtye on paikalla pelkästään Kenny G:tä varten, eikä jazzista yleensä tuttua vuorovaikutusta yhtyeen jäsenten kesken esiinny. Kyseessä on popformaatti, joka ei suoranaisesti asetukaan jazzjatkumolle muuten kuin pääinstrumenttinsa osalta. Joku kriitikko toteaakin leffassa, että ”easy listening”, ”adult contemporary” ja ”instrumental music” lienevät osuvampia nimityksiä, eräs toinen lanaa ison G:n musan maanrakoon ”masturbaationa”.
Itse asiassa läheisempää sukua smooth jazzille voisi musiikillisen idean puolesta olla new age -päädyn ambient, mutta brianenolainen tilamusiikki pelaa silti eri kortein (kts. edellinen Jazz kiinnostaa -palsta).
Smooth jazz on Amerikassa laaja ilmiö. Lukuisat radiokanavat identifioituvat genren äänenkannattajiksi ja kuulijamäärät ovat valtavia. Kenny G on iso tähti myös Kiinassa, jossa on vahva markkina kansalaisten kapinamieltä hillitseville sulosoinnuille. Olen viime vuosinakin kuullut muutamassa suomalaisessa asiakaspalvelutilanteessa smooth jazz -nettiradiota, mutta toistaiseksi smuuttaus vaikuttaa täällä olevan vielä lapsenkengissä. Muutama omista AOR-suuntautuneista kavereistani on alkanut ujuttaa smooth jazzia keskusteluihimme, tosin kuulemma ”Kenny G:n kohdalle on jo vedettävä raja”. Aika näyttää.
Kenny G:n karisma riittää helposti popsuosioon ja HBO-dokumentti antaa lukuisia kultahippusia miehen näkemyksistä esimerkiksi soittotaitoon tai musiikin ”helppoon kuunneltavuuteen” liittyen. Vaikuttaa, että pohjimmiltaan herkän oloinen Kenny ei ihan voi sulattaa osakseen saamaansa rajua kritiikkiä, mikä on varsin ymmärrettävää.
Levymyynti ja vankka fanisuosio toki takaa sen, että Kenny G vähintäänkin hymyilee matkalla pankkiin. Ai niin, taisin unohtaa mainita, että hän on myös menestynyt sijoittaja, eräs Starbucksin varhaisista osakkaista.
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/22.
