Katriina Ullakon eli Oliveran osallistuminen Uuden Musiikin Kilpailuun näytti ensin mahalaskulta. Oliveran ansioluettelo on vakuuttava ja hänellä on mieleenjäävä imago, mutta itse en rehellisesti sanottuna kyennyt muistamaan laisinkaan, millaisia kappaleita hän on esittänyt. Muistin vain taiteilijanimen, vaaleat hiukset ja sellaisen kesynpuoleisen jälki-edm-konepopmeiningin.
Olivera on vuodesta 2015 lähtien julkaissut viiden ep:n edestä materiaalia ja kasan fiittejä konemusiikkiartistien singleillä. Tunnetuin julkaisu lienee hollantilaisen dj-supertähti Tiëston ja yhdysvaltalaisartisti Zaxxin kanssa levytetty Affliction. Tuon kappaleen striimausluku huitelee 10 miljoonan tienoilla ja Oliveran omatkin biisit ovat striimanneet varsin mukavasti ottaen huomioon, että kyseessä ovat tyystin omakustanteena julkaistut äänitteet.
En kuitenkaan ollut ennen kappaleen julkaisua varma siitä, kykenisikö Oliveran kiltti mutta kuivalla huumorilla terävöitetty popmusiikki vakuuttamaan suurta yleisöä. Kappaleen kuultuani arvelen, että ei kykene, mutta takuuvarmaa on, että Oliveran kuulijakunta laajenee UMK:n myötävaikutuksesta.
Kappaleen poleeminen otsikko herätti supinaa jo ennakkoon. Jossain päin internetiä näkemässäni kommentissa joku jopa kysyi, onko tuollainen otsikko Eurovision laulukilpailun sääntöjen vastainen. Ei se taida olla: säännöt kieltävät poliittiset kannanotot, mutta kaikenlainen muu kansalaiskeskustelu lienee Euroviisuissa vapaata riistaa, kunhan kenellekään ei jää paha mieli.
Thank God I’m An Atheist ei ole välttämättä biisinä aivan sellainen huomionkiinnittäjä kuin otsikkonsa, mutta pysäyttää se siltikin. Jopa hiukan liian pidättynyt kappale on varmasti sävellyksenä tämän vuoden onnistuneimpia. Se herättää tunteita, jää mieleen ja kuulostaa varsin tuoreelta verrattuna muihin tähänastisiin lauluihin. Ne kun ovat muodollisesti päteviä mutta tuotannollisesti melko varman päälle kasattuja teoksia.
Kilpakumppaneihinsa nähden Oliveran kappale, jossa artistin sekä tuottajina toimineiden Lennon ja Alpo Nummelinin (Ruusut, Cityman, Eleanoora Rosenholm, tuotantokrediittejä esimerkiksi Sannin, JVG:n, Vesalan ja Pyhimyksen levyillä) mukaan on alkuperäinen demolauluraita ja niin ikään demolta valmiiseen biisiin selviytynyt “kapakkavireinen” piano, vaikuttaa riskialttiilta numerolta. Rehtiä ja sensuroimatonta tunnetta Jippu-hengessä tykittävä Thank God I’m An Atheist jättää kuulijoille varmasti muistikuvan esittäjästään.
Beatlesistä muistuttavat soinnut ja tuhti mutta säästeliäästi annosteltu konesointi tukevat kappaleen melodiaa hienosti. Moni tuntuu odottavan euroviisuilta eräänlaisia “räjähdyksiä”, että viimeisen kertosäkeen kuuluu olla suureellinen ja kaiken jännitteen pitää laueta siihen paikkaan. Tämän vuoden tarjokkaista sellaiseen on tähän mennessä pyritty vain Youngheartedin kappaleessa, muut sävellykset hakevat tehoja muualta. Tämäkään kappale ei jätä yleisöä klassisin euroviisukeinoin tyydyttyneeksi, vaan kuulijoiden huomio pyritään kiinnittämään kappaleen esittämiin kysymyksiin ja palaamaan niiden äärelle uudelleen ja uudelleen.
Luulen, että debatti perimmäisistä kysymyksistä ei ole se aihe, joka saa yleisön lähettämään roppakaupalla tekstiviestiääniä, joten en usko Oliveran vievän laulukisan voittoa. Kappaleen klassisia pop-levytyksiä henkivä fiilis ja huomiotaherättävä lyriikka saattaa kuitenkin kerätä kannatusta paljon niin ammattilaisraadeissa kuin myös äänestävän yleisön keskuudessa. Siihen nojaten veikkaan Oliveran sijoittuvan jonnekin viidennen ja kolmannen sijan väliin. Se on positiivinen yllätys, kun artistijulkistusten aikaan ajattelin hänen kappaleensa jäävän kisassa kahden viimeisen joukkoon!
Teksti: Vilho Pirttijärvi